Muutama sana häistä

Oon menossa naimisiin. Voisiko ihmiset nyt pliis lakata käyttäytymästä, kuin aikoisin olla joku hervoton bridezilla, jonka elämän ainoa tehtävä on saada Täydelliset Häät™? Kiitos. Se olisi oikein hienoa. Helpottaisi myös sosiaalista dysforiaani.

Jännittääkö? 

- Ei jännitä. Kiitos kysymästä. Eikä se kyllä sulle kuuluisi, vaikka jännittäisikin. Ai mistä tiedät kuuluuko sulle, jännittääkö mua? No varmaan siitä, että mä kerron siitä sulle.

On paljon asioita, muun muassa parisuhteeni, jonka pitäisin mieluiten yksityisenä tietonani. Jostain syystä häät ja naimisiin meneminen tuntuu kuitenkin olevan asia, jota ei vaan kertakaikkisesti voi tilanteessani tehdä yksityisesti. Ihmiset käyttäytyvät, kuin heille jotenkin kuuluisi tieto siitä, että olen menossa naimisiin, vaikka sen ei sinällään uskoisi liikuttavan heitä mitenkään. En mä äidin työkavereiden kanssa ole menossa naimisiin. Enkä sukulaisten kumminkaimojen tai entisten luokkakavereideni. Ei se kuulu niille mitenkään. Niitä ei myös sangen suurella todennäköisyydellä ole kutsuttu, sillä kutsuimme lähinnä molempien vanhempien sisarukset perheineen ja lähimmät ystävämme. Siitäkin tosin tulee jo päälle sata henkeä. Sano nyt siitä sitten, onko häät isot vai ei. Mitkä on isot häät? En mä edes tiedä.

Valmistelut on joo käynnissä ja häät on elokuun alkupuolella, mutta en siis ole ihmeemmin pitänyt meteliä siitä, että olen menossa naimisiin. Parisuhdestatus ja parisuhteen laillinen puoli muuttuu ja me järjestetään sen kunniaksi bileet, koska me pidetään juhlista. Juhlat on kivoja. Häähömpötys ei niinkään.

Kävin tämän vuoksi seuraavanlaisen keskustelun äitini työkaverin kanssa:

Turhan utelias työkaveri: Joko on tanttu ostettu?

Minä: Ei... (Eikä mulla ole mitään aikomustakaan ostaa.)

Tut: Onko isot häät tulossa?

Minä: En mä tiiä.

Tut: Onko hienot sormukset?

Minä: Kai.

Tut: Jännittääkö?

Minä: Mikä mua jännittäisi? Sukulaiset? Ystävät? Mies, jota aion naida?

Tut: ...

Minä: (Sanoinko mä juuri 'jota'?)

Aivot: (Sanoit.)

Minä: (Voi vittu.)

Aivot: (Se ei ole vale. Vulgäärimmin sanottu kyllä.)

Minä: ...

Aivot: (Älä korjaa.)

Tut: ... *häipyy vähin äänin*

Oon paska omaa elämääni koskevassa small talkissa. Ystävällinenhän se kai yritti vain olla ja mä olen välillä aika helvetin vaivaannuuttava, mutta ei se silti kuulu sille mitenkään. Suuri osa vaivaannuttavuudestani on kyllä myös ihan puhtaasti sitä, että käännän oman vaivaantuneisuuteni niille. En silloin ehkä itse näytä vaivaantuneelta, mutta kanssani keskusteleminen tekee vaivaantuneen olon. Yleensä tämä tapahtuu silloin, kun keskustellaan aiheista, joista minua ei oikeastaan huvita keskustella. Ainakaan kyseisen henkilön kanssa. Silloin saatan puolivahingos- tai ehkä ihan tahallanikin antaa "too much info" ihan vain päästäkseni kyselijästä eroon.

En oikeastaan tiedä ihan tarkkaan, miksi mulla on tällainen suhtautuminen yksityisyyteeni. Se tuntuu olevan jotenkin hirveän erilainen verrattuna ympäröiviin normeihin. Ehkä siksi, että mä en tykkää selitellä oman elämäni päätöksiä. Niiden selittelemisen kanssa olisi nimittäin aivan loputon suo, kun mulla on taipumus tehdä valtavirrasta poikkeavia valintoja. Kyllä mulla olisi kaikelle selitys. Ei kyse oo siitä, ettenkö voisi halutessani puolustaa oman elämäni valintoja. Mä tarvitsen selitykset jo pelkästään omaa itseäni vartenkin. En vain jostain periaatteesta halua selitellä itseäni. En halua hakea heidän hyväksyntäänsä. Ei sillä ole mitään väliä.

Angstihaltijan kesäkuulumiset

Jaan tällä kertaa ajatukset kahteen merkintään, koska ne on kahdesta hyvin eri aiheesta. Alotetaan nyt vaikka kertomalla, että mulla oli ilmeisesti jonkinlainen lievä masennusjakso tänäkesänä. 

Ahdistus pysyi juuri ja juuri käsivarren mitan päässä ja jaksoin painaa kesätyöjakson loppuun asti. Mulla oli hieno aamukampakin ja kaikkea. Siinä vaiheessa, kun loin ahdistukselle personoidun muodon, pystyäkseni käsittelemään sitä paremmin, alkoi joku hälytyskello soida päässä ja menin tarkistamaan masennuksen oireet. Ja täsmäsihän ne. Nettitesti kehoitti hakeutumaan ammattilaisen pakeille. En hakeutunut.

Itsetuhoisuutta ei ole mulla koskaan esiintynyt, mutta luulen senkin olevan lähinnä kahdesta syystä: 1. tiedän ettei mikään mukaanlukien ahdistukseni syyt jatku ikuisesti ja 2. olen pohjimmiltani optimisti. Asiat olisivat luultavasti toisin, jos mä en jaksaisi uskoa siihen, että asiat menee vielä paremmaksi, että mulle soveltumaton kesäduuni eristettynä kaikista sosiaalisista ympyröistäni ei jatku ikuisesti, jonain päivänä mulla ei oo enää tissejä ja niin edelleen. Optimismi on mulla ollut vähintään teini-iästä saakka se syy, miksi jaksan paskoinakin kausina mennä eteenpäin. Mun on vaikeampaa ymmärtää, miten pessimistit jaksavat päivästä toiseen. Eikö ne vain saa aikaiseksi lopettaa, pelkääkö sitä liikaa, vai mistä lienee kysymys.

En mä sano että pitäisi. Mun on vain vaikeampi ymmärtää heidän selviytyismekanismejaan.

Jokatapauksessa pahin vaihe meni ohi, kun pääsin takaisin työjakson jälkeen opiskelipaikkakunnalle ja näin ystäviä.