Vihan hiillusta ja surun riekaleet

Jatkona edellisiin kirjoituksiin. Sain myöhemmin kuulla vielä lisää yksityiskohtia, jotka saivat mut todella vihaiseksi. En muista, että olisin koskaan ollut näin vihainen ihmisille, joita en ole koskaan edes tavannut.

Lisäksi kävin läpi myös monenlaiset itsesyytöksen vaiheet lähtien siitä, että istun kaikkien niiden resurssien päällä, mitä ystäväni olisi tarvinnut päästäkseen jaloilleen - siihen saakka, että tunsin huonoa omaatuntoa siitä, että olen itse selviytynyt ja mulla menee hyvin.


Musta tuntuu, että nyt alkaa helpottaa. Annoin niiden tunneolioiden ensin riehua yhden päivän valloillaan. Aloin avautua niistä. Hain vertaistukea. Sain perspektiiviä.

Juoksentelin pitkin kallioita ja avauduin kaikille läheisilleni, jotka jaksoivat mua kuunnella livenä tai online. Annoin vihan polttaa kaiken materiaalin, mikä polttokelpoiseksi paljastui. Annoin surun kiristää kasvojani ja tunkeutua nahkani alle.

Lopulta tuli hiipui ja suru valui irti ihostani. 

Lopulta hän oli jo aikuinen ihminen ja hän ei pyytänyt multa apua.

Lopulta mä olen saanut elämässä paremmat lähtökohdat, ihan vain koska elämä nyt on epäreilua.

Lopulta mä voin auttaa ja jakaa omista resursseistani, mutta en mä voi lähteä "pelastamaan" ketään väkisin. 


Mä olen edelleen vihainen ja surullinen. Epäreiluus saa suututtaa mua. Menetys saa surettaa mua. Nyt mulla on kuitenkin jonkinlaiset mittasuhteet tälle. Viha ja suru ei enää tulvi yli äyräiden, eivätkä ne tuota samalla tavalla vahingollisia ja epärakentavia ajatuksia.

Mä olen kiitollinen kaikesta siitä hyvästä, mitä olen saanut elämääni. Mä olen kiitollinen jokaisesta mun itsetuhoisesta ystävästäni, joka on kaikesta huolimatta päättänyt jatkaa tai päätynyt jatkamaan elämistä. Mä tiedän, että teitäkin on.

Uusi yritys

Mä oon ihan helvetin vihainen ja surullinen. 

Hän oli lahjakas, kunnianhimoinen ja tunnollinen nuori. Tapasin hänet, kun opiskelin kansanopistossa. Hän oli siellä kymppiluokalla nostaakseen päälle kahdeksikon olevaa arvosanaansa ysiksi päästäkseen hienoon lukioon Helsinkiin. 

Hän onnistui siinä. Hän nosti arvosanojaan. Hän läpäisi lukion pääsykokeet. Hän olisi päässyt sinne.

Jos hänen vanhempansa olisivat päästäneet. 

Tekee vieläkin pahaa ajatella, miten epäreilua se oli. Musta tuntui, että hän ei saanut vanhemmiltaan minkäänlaista taloudellista tai henkistä tukea ylipäätään. Mä oon aivan hirvittävän vihainen hänen puolestaan. 

Opiskelu ja työkuviot eivät koskaan lähteneet lentoon. Hän teki paskaduuneja vittumaisessa työympäristössä ja yritti paikkailla perheessään vanhempiensa virheitä.

Hän oli opistossa kaveriporukkamme maskotti. Hän oli viihdyttäjä - emotionaalinen, naivi teini, joka koki epämääräistä ahdistusta henkilötunnuksensa loppuosasta eikä halunnut käyttää rintaliivejä.

Myöhemmin hän tajusi itsestään muutamia asioita ja alkoi käyttää testosteronia. Uskon edelleen, että se oli ihan oikeiden oivallusten seurausta. Hänellä ei kuitenkaan ollut resursseja pitää huolta siitä, että hän olisi saanut testopistoksensa ajallaan. Se aiheutti yhdessä munasarjojen poiston tuomien hormonimuutosten kanssa ennenaikaiset vaihdevuodet ja voimakkaita mielialavaihteluita. Samalla palasi itsetuhoisuus, joka oli loppunut transprosessin aloittamiseen.

Mä olen vihainen siitä, että sille ei tehty mitään. Olen vihainen, että lääketasapainon annettiin olla niin perseellään. Vihainen siitä, ettei ihminen saanut mitään apua mihinkään muihin ongelmiinsa. Mä olen vihainen hänen vanhemmilleen. Mä olen vihainen terveydenhoidolle. Mä olen vihainen hänelle itselleen ja mä olen vihainen itselleni.

Viimeisen kerran, kun näin hänet sattumalta junassa syksyllä 2018 juttelin hänen kanssaan tovin ravintolavaunussa ja näin uusia punaisia juovia hänen vaaleissa, raidallisissa käsivarsissaan.

Mä tiesin, että nyt menee taas huonommin.

Mä olisin halunnut auttaa. Niin monessa kohtaa.

Menetyksiä

Olen tänäkesänä menettänyt yhden ystävän ja kaksi läheistä kissaa. Kissoja mun on melko helppo käsitellä. Ne eivät olleet edes omia kissoja, vaikka tunnistankin, että niiden kuolemat koskettivat. Olen haudannut jo monta kissaa eläessäni. Molemmat tämän kesän kuolemista on hoidettu sen verran hyvin, että mulla on rauha niiden suhteen. 

Sen sijaan huomaan, että en oo jotenkin saanut oksennettua systeemistäni ulos kaikkea liittyen ystävääni.

Haluaisin kirjoittaa hänestä. Muistella sitä ihmistä, jonka tunsin. Pohtia sitä ihmistä, jonka elämässä olin enää nyt niin vähän, että sain kuulla hänen kuolemastaan vasta kuukausia myöhemmin. Kertoa lahjakkaasta ihmisestä, jonka unelmat kuolivat yksi toisensa jälkeen ja joka lopulta puutteellisen lääkityksen aiheuttamien mielialavaihteluiden kourissa tappoi itsensä.

Musta kuitenkin tuntuu, että en nyt pysty siihen tämän enempää. 

Ehkä mun täytyy kunnioittaa sitä.