Romaanikäsikirjoituksen aloittamisesta

En oikein tapaa harrastaa uudenvuoden lupauksia. Ja miksi muutenkaan odottaa uuteen vuoteen kun voi aloittaa nyt? Päätin siis kirjoittaa romaanikäsikirjoituksen. Ensimmäisen, joka toivon mukaan tulee myös valmistumaan.

Aloitin alkamalla editoida tämänvuotista nanoani. Lähinnä seuloakseni sieltä talteen pätkät, jotka ovat oikeasti hyödyllisiä tulevaa romaanikäsistä / romaanikäsiksiä varten. Löysin sieltä tällaisen pätkän, jolla ei ole oikeastaan minkään tulevien (mahdollisten romaanien sisällön kannalta) koherentin kanssa mitään tekemistä, mutta kunhan vain haluan jakaa tämän kanssanne:


"

Hymyilisin varmaan kuin hangon aurinko, jos saisin joskus kustantamoilta jotain muuta postia kuin, että ”Valitettavasti lähettämänne teksti ei sovellu kustannusohjelmaamme. Kiitos yhteydenotostanne.” Eli toisin sanoen: ”Ei me tällaista paskaa julkaista.” Okei, Kuusisto, haluatko sinä jatkaa jotain tästä? 

KUUSISTOLLA ON ASIAA:

Mielelläni kiitos. Montakohan tällaista kirjettä olet saanut? Ainakin kaksi. Eikä mikään ihmekään, ei kukaan mitään novelleja halua julkaista, jollei ole jo valmiiksi joku üübertunnettu kirjailija. Novellit ovat ala-arvostettuja. Sen pitää olla 300-500 sivuinen romaani, mitä nykyään julkaistaan. Ei pidempi, eikä lyhyempi. Sen lisäksi, sen pitää olla yhtä sun toista muuta, mitä sä et kumminkaan halua kirjoittaa. Ne mitä kuitenkin kirjoitat, ja mistä minäkin saattaisin jopa pitää, tuskin koskaan tulevat suuren yleisön suosikeiksi, sillä ovat liian marginaalisia ja kokeellisia. Osaat kirjoittaa viihdyttävästi, myönnettäköön, mutta juttusi menevät välillä suurelta yleisöltä ohi ja yli aika kovaa. 

Sä et halua julkaista mitään tusinapaskaa, ethän? Niin, sitä mä arvelinkin. Sä haluat julkaista korkeakirjallisuutta, mutta viihdyttävään sävyyn kerrottuna ja kirjallisuuden konventioita rikkoen. Samalla pyrit rikkomaan konventioita, joita suuri yleisö ei ole edes koskaan tajunnut olevan olemassa. Niiltä katoaa samaistumisen kohteet, eivätkä ne pääse sisälle hienoon, uniikkiin maailmaasi. Siitä tulee liian hienoa heille. Helmiä sioille. Kirjallisuudentutkijat saattavat olla tosin innoissaan. Siihen se sitten jääkin. Jos siis ylipäätään saat koskaan mitään aikaiseksi.

"

Kiitos Kuusisto, nanoni sisäistekijän sivupersoona. Olet aina niin kannustava.

Selitän joskus, miksi haluan aloittaa tämän juuri nyt. Uuden vuoden kanssa sillä ei ole paljonkaan mitään tekemistä. Nyt kuitenkin, jos suonette, editoin nanoani.

Jos satakieleni laulaisi

Jos
satakieleni laulaisi,

tämä
ei olisi huono runo.

Ajattelen - siis kirjoitan

Meta-ajattelu on hauskaa.

Tajusin tänäaamuna, että ajattelen kahdessa tasossa. Ensimmäisessä tasossa on se varsinainen ajatus, oivallus, jota sen jälkeen alan pukea verbaaliseen muotoon. Oivalluksen jälkeen saatan jankata jonkun aikaakin ajatusta sen verbaalisessa muodossa - joko hioakseni verbaalista muotoa tai siirtääkseni ajatusta toiston kautta pitkäkestoiseen muistiin tai sitten ihan vain siksi, että olen liian laiska muodostaakseni uutta ajatusta.

Sen lisäksi olen huomannut, että en välttämättä katso sinne, minne katson. Okei, typerästi muotoiltu ilmaus. Siis suomeksi sanottuna, en välttämättä kiinnitä huomiotani sinne, minne suuntaan silmieni terävimmän alueen. Olen huomannut tämän katsoessani peiliä. Voin nähdä itseni katsomassa sivulle siten, että katson sivulle, mutta keskitän huomioni peiliin.

Okei. Ehkä parempi lopettaa tähän ja mennä syömään aamiaista.

Olipa kerran lapsen usko

...mutta sitten tuli Joulupukki, Kony, Enkeli-Elisa ja muut huijaukset, jotka veivät sen mennessään. Mitään ei saisi enää uskoa heti. Eikä mielellään sen jälkeenkään. Kaikki pitää analyyttisesti kaluta mielessään puhki ja todeta huijaukseksi.

Eihän rahaa enää uskalla antaa mihinkään. Jokainen kerta kun käytät rahaa, vaikutat poliittisesti, sanoi joku kerran. Jos lähetät rahaa jonkun avustusjärjestön kautta kehitysmaihin, saat hyvän mielen. Paitsi jos kuulet avustusjärjestön olevan huijaus. Tai jos kuulet, mitä rahalle todellisuudessa tapahtuu kehitysmaissa. Ensiksikin korruptoinunut hallintoelin syö siitä varsin reippaan viipaleen. No lähetetäämpä ruokaa ja vaatteita. Jeps. Ja halvaannutetaan samalla maan oma talous ja tuotanto. Kuka sitä haluaisi ostaa paikallisilta ruokansa ja vaatteensa, kun niitä länsimaat pumppaa maahan ilmaiseksi? Vettä ja lääkkeitä köyhille, niin lapsikuolleisuus vähenee... ja köyhien osuus väestöstä kasvaa.

Suuri osa kirkon lähetystyöstä menee niin sanottuun humanitaariseen apuun. Eli annetaan ruokaa, koulutusta ja sen sellaista. Puhutaan vähemmän kristinuskosta ja Jeesuksesta ja sensellaisesta. Ollaan mieliksi yhä voimakkaammin tieteisuskoiselle yhteiskunnalle, joka ei halua kuulla jostain Jeesuksesta, eikä halua että muutkaan kuulee, koska kaikki kulttuurit on säilytettävä. Paitsi, että länsimainen kulttuuri on se ensimmäinen, mutta niiden muidenkin pitää olla olemassa, että me voidaan tutkia niitä.

Vaikka omat rahat olisivatkin säästyneet huijarilta, niin jo huijatuksi joutuminen ajatuksen tasolla suututtaa. Usko ihmiskuntaan musertuu ja oma sinisilmäisyys joutuu hyvin kyynisen suurennuslasin alle.

"Jos vain nöyrin sydämin

rukoilet, saat takaisin

lapsen uskon aarteen

kalliin ihanan."

Itsekseen se ei ainakaan enää takaisin tule. Korkeintaan käymään kylässä jättääkseen sinut taas yksin kyyniseen maailmaan.

Kirkko teki sata vuotta humanitääristä lähetystyötä Kiinassa. Eihän sitä voi hengellisiä asioita kuunnella, jos vatsa on tyhjä. Eikä lukea Raamattua, jos ei osaa lukea. Hienoa työtä siis. Kouluttavat kiinalaisia ja nostavat heidät kykeneviksi kilpailemaan nykymaailmassa. Tärkein taisi kuitenkin unohtua. Moniko nykyinen kiinalainen on kuullut Jeesuksesta? Ei kovin moni.

Eikä mikään ihme. Ei Jeesuksen lähetyskäsky kuulunut: ”Menkää ja viekää kaikille kansoille leipää ja sitten ehkä mainitkaa minusta jotain, jos sattuvat kysymään”. Eivätkä varsin menestyksekkäästi saarnanneet apostolitkaan mukanaan leipävuorta kanniskelleet. Ruokaa Jumalan kansalle riitti aina hengissä pysymiseen, mutta eivät he sen takia Jumalan kansaa olleet.

Joltain se vain on päässyt unohtumaan.  

Hoidettu: työt ja essee

Olen ollut nyt muutaman päivän vanhempieni luona käymässä ja minulla on ollut töitä. Aikaisempana työpäivänä kaikki ei mennyt ihan nappiin, noin niinkuin lievästi sanottuna, mutta päivä tuli tehtyä ja hommat hoidettua, vaikka yhdeksäntuntinen päivä olisi melko rankka noin kylmiltään, eikä aivot meinanneet ihan toimia liian vähien yöunien jälkeen.

Nyt alkaa unirytmini olla korjaantunut vähän oikeampaan suuntaan, vaikka vieläkin väsyttää. Toissapäivänä olin pari tuntia töissä ihan aamusta. Onnistuin aiheuttamaan hälytyksen ja lukitsemaan itseni erilleen avaimista. Hätää ei kuitenkaan varsinaisesti ollut, sillä sain jatkettua töitä siihen asti, että vanhinkohälytykseni kuullut ihminen tuli paikalle ihmettelemään ja päästi minut avaimien luokse. Sitäkään ei kuulemma ollut edes vituttanut herätä hälytykseen, sillä sen olisi kuulunut jo olla hereillä ja olisi ilman hälytystä nukkunut pommiin. Että kaksi mokaa korjasivat kivasti toinen toisensa.

Tämän työrupeaman jälkeen kävin kirjastosta lainaamassa esseemateriaalia ja menin tutustumaan siihen. Eilen kirjoitin sitten kyseisen esseen. Koko päivä siinä meni, mutta päälle 10-sivuinen essee tuli valmiiksi ja lähti luennoitsijalle. Tänään minun ei tarvitse tehdä mitään järkevää. 

Vironkielen tentin tulokset olivat tulleet. Olin pärjännyt ihan keskinkertaisesti. Olin toivonut vähän parempaa tulosta, mutta en kovin pettynytkään jaksa olla. 

Vielä pitää mennä käymään Oulun päässä hoitamassa asioita kuntoon, mutta muutoin voinen julistaa joululomani alkaneeksi. (Joskin voisi jossain välissä tehdä loppuun yhden viisitoistasivuisen rästiesseen, mutta oh well...)

Koirapohdintaa

Noin ensinalkuun mainitsen, että koiranhankinta ei ole vielä ajankohtainen... mmm... aika pitkään aikaan.

Koska surffailu on jännää, löysin tällaisen hienon tietojärjestelmän, josta voi tutkia eri rotujen terveys ja kuolinsyytilastoja. Tsekkasin tässä aikani kuluksi kuolinsyytilastoja muutamilta sellaisilta roduilta, joista olen syystä tai toisesta ollut semisti kiinnostunut jossain vaiheessa (mukana siis myös rodut, joista olen ollut tyyliin 14 vuotiaana innostunut, koska ne näyttävät siisteiltä tai koska koiravaljakko on jännä ja sudennäköiset koirat on cool).

Oletan, että kuolinsyytilasto antaa jonkinlaista suuntaa rodun yleisestä terveystilanteesta, vaikka luonnollisestikaan se ei kerro koko totuutta ja keskiarvot eivät välttämättä päde yksilöistä puhuttaessa.


Koirarotu – keskimääräinen elinikä (tämän vuoden tilastojen mukaan Suomessa)

Lammas- ja karjakoirat:

Austarianpaimenkoira – 7 v 10 kk
Bordercollie – 9 v 1 kk
Saarloos Wolfhond – 3 v 10 kk*
Saksanpaimenkoira – 7 v 7 kk
Shetlannin lammaskoira – 10 v 4 kk
Valkoinen paimenkoira – 3 v 0 kk

Pinserit, snautserit, molossit:

Hovawart – 9 v 1 kk
Kaukasiankoira – 4 v 11 kk
Rottweiler – 7 v 4 kk

Pystykorvat ja alkukantaiset koirat:

Alaskanmalamuutti – 6 v 11 kk
Grönlanninkoira – 10 v 4 kk*
Siperianhusky – 8 v 3 kk

Noutajat, vesikoirat ja ylösajavat:

Englanninspringerspanieli – 8 v 8 kk
Kultainennoutaja – 10 v 3 kk
Labradorinnoutaja – 9 v 6 kk
Novascotiannoutaja – 8 v 0 kk
Sileäkarvainen noutaja – 8 v 9 kk

* = Otanta on erittäin pieni

Mutta siis joo. Tällä hetkellä, tämänhetkisten tietojeni varassa (myös muiden tietojen kuin tässä esitettyjen) ehkä parhaiten tilanteeseeni sopisi kultainennoutaja. Myös shetlanninlammaskoira olisi ihan kelpo vaihtoehto, mutta näin kerrostaloasumisessa sen suuri haukkuherkkyys hieman epäilyttää. Loput tämänhetkiset rotuhaaveeni vaatisivat toisenlaisia olosuhteita (esim asuntoa maalta ja/tai enemmän resursseja harrastaa). Joskus ehkä, kun jaksan tai asia on ajankohtaisempi listaan ehkä lisää koiravalintaani vaikuttavia syitä.

Lisää tietoa ja pohdintaa koiraroduista voi löytää esimerkiksi täältä.