Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on tammikuu, 2015.

"Kunhan vittuilen"

Olen huomannut testaavani ihmisiä. En tiedä, mitä teen testituloksilla, mutta jostain syystä olen lapsesta saakka harrastanut sitä, että "testaan" kanssani enemmän vuorovaikutuksessa olevien ihmisten valintoja, vallankin tavallisesta poikkeavia sellaisia. Jostain syystä minua kiinnostaa tietää, miten ihmiset suhtautuvat siihen,jos heidän valintaansa kyseenalaistaa.

Otetaan vaikka esimerkiksi miespuolinen henkilö, joka saapuu tapaamiseen hame päällä. Sinänsä asia on minulle kohtalaisen yhdentekevä. Siitä huolimatta, mitä läheisempi kaveri on, sitä todennäköisemmin sanon hänelle asiasta jotain, jonka herkempi saattaa ottaa vittuiluna, esimerkiksi: "Onko sulla hame päällä?". Siitä keskustelu voi jatkua parillakin eri tavalla riippuen ensinnäkin siitä, miten sinut ihminen on sen kanssa ja toisekseen siitä miten hyvin tunnen ihmisen ja arvioin hänen sietävän vitsailua.

Jos henkilö alkaa selitellä valintaansa, tiedän, että hän tarvitsee jonkinlaista validiointia sille, eikä sitä saa lähteä mollaamaan. Yleensä yritän jollain tapaa tuke valintaa, esimerkiksi vaikka sanomalla: "Kyllähän se näyttäisi sopivan tyyliin. Mistä hankit?".

Jos taas vastaus on esimerkiksi lyhyt toteamus: "On", niin todennäköisesti vain sanon "Ok" ja jätän asian siihen, jos en tunne ihmistä paremmin. Hiljaa sisälläni vain arvostan suuresti heidän kykyään pysyä epätyypillisessä valinnassaan. Jos taas ihminen on esimerkiksi ystäväni tai parempi kaverini, saatan heittää jonkun tyhmän läpän esimerkiksi, että "Kuuluisko sun nyt käyttää sitä hameen kuvalla varustettua vessaa?".

Sitten jos ja kun joku aina silloin tällöin osoittaa merkkejä siitä, että olen mennyt liian pitkälle, puolustaudun (?) sanomalla, että "Kunhan vittuilen". Se ei ole erityisen hyvä tapa, mutta en ole vielä keksinyt parempaakaan. En mä tiedä, miksi mä teen tätä. Ystäväni tuntuvat jo tottuneen siihen ja he sanovat, että olen molopää. Heillä on täysi oikeus sanoa niin, enkä pistä vastaan.

Musta vaan tuntuu, että vittuilu antaa mulle jotain informaatiota ihmisestä itsestään. Jostain syystä mulle on tärkeää tietää, mistä asioista sopii vitsailla niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa vuorovaikutan. En mä halua estää ketään tekemästä epätyypillisiä valintoja, eikä se mitenkään riko mun maailmaa, että ihmiset tekee niin. Oikeastaan se on musta erittäin piristävää ja mua ahdistaisi, jos mun ympärillä kaikki tekisivät aina samanlaisia ratkaisuja.

Ehkä mun pitäisi sanoa kaikille tapaamilleni ihmisille, että vittuilu on mun tapa kommunikoida. En tarkoita loukata. En kyllä tiedä auttaisiko se mitään, vai olisiko se about sama, kuin se, että ihmistä ampuu jalkaan ja sanoo, ettei tarkoittanut osua.

Jos olisin ahkera opiskelija

...olisin varmaan jo valmistunut maisteriksi. Sanon nyt kuitenkin, vaikkei se lienekään tarpeellista, että en ole erityisen ahkera opiskelija. Olen neljännen vuoden kandidaatin opiskelija. Kandidaatin tutkinnolle annettu tavoiteaika on kolme vuotta. Tuet loppuu neljännen vuoden jälkeen. Yliopisto on kuitenkin antanut sille viisi vuotta aikaa. Ainakin silloin, kun minä aloitin. Luultavasti siitäkin on nyt nipistetty kuten tukikuukausistakin. En siis ole ahkerimmasta, joskaan en toivottomimmastakaan päästä. Kaikki viivytykseni eivät ole johtuneet minusta itsestäni. Osa kylläkin on.

Ensimmäisen vuoden keväällä sain tietää, että niin yliopistossa pitäisi opiskella jotain sivuaineitakin. Ja itse asiassa yksi niistä olisi pitänyt jo aloittaa, jos haluaisin tutkinnon kolmessa vuodessa, sillä se kestää kaksi vuotta ja sen voi aloittaa vain joka toinen vuosi. Ahkerana opiskelijana olisin kuitenkin saanut senkin sivuaineen pakettiin viime joululomaan mennessä. Nyt minulta puuttuu siitä yksi tentti.

Se ei kuitenkaan ole ongelma. Olen ilmoittautunut tenttiin, minulla on tenttikirja ja olen jopa alkanut lukea sitä hyvissä ajoin. Sen lisäksi minun pitäisi kirjoittaa kaksi esseetä (joista toisen olen käytännössä jo melkein kirjoittanut ja toinen on varsin lyhyt). Jos en ole pahasti unohtanut asioita, niin siinä pitäisi olla kaikki, mitä tarvitsen kandidaatin tutkintoon enää.

Kandidaatin tutkinto ei siis ole ongelma. Uskaltaisin luvata, että valmistun maaliskuussa. Isompi kysymys on, että mitäs sitten.

Ensinnäkin sivuaineet ovat ongelma. Mikään tämänhetkisistä sivuaineistani ei vaikuta sellaiselta, että haluaisin tai voisin jatkaa niitä maisterivaiheessa. (Yhdessä ei synkkaa proffan kanssa ja kurssisuoritusten saaminen tuntuu tuskaisalta, toisen opetus yliopistossani lopetetaan ja kolmannesta en keksi, mitä tekisin sillä.) Pitää siis keskustella oma opettajani kanssa siitä, mitä minun kannattaa tehdä maisterivaiheessa.

Toinen ongelma on siinä, että en ole kaikkein ahkerin itsenäinen suorittaja. Ja suurin osa maisterivaiheen opinnoista ja pääaineessani, kirjallisuudessa, itsenäisiä opintoja. Käyn kyllä istumassa luennoilla, mutta sitten unohdan etsiä ajoissa tenttikirjallisuutta ja mennä tenttiin, tai en saa kotiesseetä valmiiksi.

Se, millä sain itseni pakotettua tekemään kaikki roikkumaan jääneet työni yhdessä sivuaineessa, oli se, että yliopisto päätti lakkauttaa kyseisen aineen opetuksen, joten se oli pakko tehdä. Eli saan kyllä aikaiseksi, kun on pakko. Itse asiassa sain jopa ihan kelvollisia arvosanoja niistä. Tosin psyykkisesti se ei ollut kovin helppoa. (Kävin varmaan aika lähellä burn outia.)

No. Joka tapauksessa minulla ei ole ainuttakaan luentoa. Periaatteessa minulla ei siis ole mitään syytä käydä yliopistolla koko keväänä. Käyn siellä silti: syömässä ja välttelemässä niitä asioita, mitkä minun pitäisi tehdä.

Tänäkeväänä on siis pakko oppia, miten itsenäisesti saadaan asioita aikaan. Ehkä se on opettavaista. Tai sitten saan burn outin seuraavan parin vuoden sisällä.

Jos olisin mies osa 2

Tässä osassa pohdin, millaista elämäni olisi ollut ja mahdollisesti olisi nyt, jos olisin syntynyt cismieheksi. Pohdinnan aiemmat osat: Jos olisin nainen ja Jos olisin mies osa 1.

Jos olisin syntynyt kehoon, jonka kätilö olisi todennut olevan pojan ja olisin sinut sen kanssa, tuskin olisin ihan hirvittävästi vaivannut päätäni sukupuolisuuteni kanssa. Koska olen kuitenkin pohjimmiltani pidän varsin paljon filosofisista pohdinnoista, saattaisin pitää kysymystä kuitenkin kiinnostavana, viimeistään nyt, kun transihmisten asiat ovat olleet yhteiskunnallisesti enemmän pinnalla. Tuskin olisin kuitenkaan ainakaan vielä tässä iässä yhtä sensitiivinen sukupuolisuuden suhteen, kuin olen nyt. Sensitiivisyys luultavasti riippuisi siitä, miten paljon päätyisin olemaan sukupuolisen moninaisuuden kanssa tekemisissä.

Olisin luultavasti hyvin pitkälti homoversio omasta isästäni. Tai biseksuaali versio. En ole aivan varma. Voi olla, että en olisi silloinkaan aivan varma omasta seksuaalisesta suuntautumisestani. Olettaisin, että seksuaalinen suuntautumiseni ei olisi ihan hirvittävästi sukupuolesta kiinni. En kuitenkaan seurustelisi ainakaan saman henkilön kanssa kuin nyt, sillä kumppanini ei koe vetoa miehiin. Enkä luultavasti olisi vielä muodostanut minkäänlaista kantaa ei-binääristen ihmisten suhteen. Seksuaalivähemmistöön kuuluminen varmaan avartaisi kyllä ymmärrystäni muidenkin vähemmistöjen suhteen, kuten muunsukupuolisuus on nyt tehnyt. Seksuaalivähemmistöön kuulumisen tähden, en myöskään osaa sanoa varmaksi sitä, mikä olisi ollut sosiaalinen asemani kouluaikoina. Pikkupaikkakunnalla ei ole helppoa olla seksuaalivähemmistön edustaja.

Vanhempani olisivat loppuen lopuksi kasvaneet olemaan okei sen kanssa, minkä sukupuolen edustajaa sitten ikinä deittailisinkaan. He ovat kerran tulleet nytkin sinuiksi sen kanssa, että olen muunsukupuolinen, mikä tuntuu olevan konseptina homo- tai biseksuaalisuutta vaikeammin käsiteltävissä.

Riippuen hieman siitä, missä määrin olisin joutunut koulukiusaamisen kohteeksi, olisin luultavasti melko sosiaalinen tapaus ainakin nykyiseltään. Saattaisin olla opiskelemassa samassakin paikassa ja samaa alaa. Ehkä jopa päässyt sisään samana vuonna ja hengailisin samojen kavereiden kanssa.

Omia veljeäni enemmän veljiltäni olisi varmaan lapsena tuntuneet serkkuni. Leikin lapsena hyvin paljon heidän kanssaan ja ehkä vielä enemmän tai ainakin vielä pidempään, jos olisin ollut poika. Ala-asteella minulla olisi luultavasti ollut huomattavasti helpompaa poikana. Vielä ala-asteikäisenä olisin varmaan sopeutunut ihan hyvin joukkoon. Ehkä olisin älynnyt siihen mennessä, ettei omasta kiinnostuksesta poikiin kannattanut pitää kovin suurta meteliä. Ainakin toivon niin kovasti vaihtoehtoistodellisuus-minäni kannalta.

Viimeistään ylä-asteella olisi kuitenkin tullut ongelmia. En usko, että mopot olisivat kiinnostaneet minua mitenkään erityisen mainittavasti. Ehkä olisin kuitenkin yrittänyt niiden kanssa. Sitä minulta olisi kuitenkin odotettu ja maalla moponrassaukselle olisi ollut ihan hyvät mahdollisuudet. Ehkä olisin ottanut sen siltä kannalta, että kaikista taidoista voi olla joskus hyötyä.

Olisin saattanut ystävystyä nykyisen kumppanini kanssa ylä-asteella. Varmana sitä en kuitenkaan pitäisi. Jos olisin onnistunut saamaan paremman sosiaalisen statuksen leikkimällä sellaista teinipoikaa, kuin minulta odotetaan, niin en varmaan olisi ihan hirvittävästi halunnut kaveerata sellaisen ihmisen kanssa, joka on sosiaalisen hierarkian pohjalla.

Lukiossa se kuitenkin olisi varmaan muuttunut. Olisin mennyt luultavasti samaan lukioon, kuin nytkin. Lukiossa opin vielä ylä-astettakin paremmin, miten ignoorataan muiden käsitykset siitä, millainen pitäisi olla. Ehkä olisin tullut kaapistakin ulos lukioikäisenä. Ainakin olisin pohtinut sitä vakavasti. Ehkä jotkut lukioaikaiset naispuoliset ystäväni olisivat olleet ihastuneita minuun ja olisin sen vuoksi tullut ainakin heille ulos kaapista. Sitten varmaan myöhemmin myös muille. Koska pikkupaikkakunnalla asenteet voivat olla mitä ovat, niin en varmaankaan olisi halunnut samaan kaupunkiin jatkamaan opintoja, mihin suurin osa lukioajan kavereistani meni. Sen vuoksi saattaisin olla samassa yliopistossa, missä nytkin olen.

Jos olisin mies osa 1

Aiempi osa: Jos olisin nainen.

Lähden taas olettamuksessa liikkeelle siitä, että olisin syntynyt samaan perheeseen, samaan tilanteeseen, samanlaisella temperamentilla ja niin edelleen. Esittelen nyt ensiksi skenaariota, että olisin syntynyt transpojaksi ja myöhemmin, että olisin syntynyt cispojaksi.

Jos olisin transmies, olisin luultavasti hoksannut olevani trans paljon ennen kuin näin ei-binäärisenä transihmisenä. Sukupuolibinääriin jakautuvaa transihmisyyttä on mediassa ja monessa muussa paikassa paljon enemmän esillä kuin minkäänsorttista muunsukupuolisuutta, joten olettaisin, että olisin melko nopeasti poiminut samaistumisen kohteiden kautta itselleni transidentiteetin ja lähtenyt viimeistään teini-ikäisenä etsimään verkosta vertaistukea.

Luultavasti olisin myös alkanut käydä teini-iässä transpolilla, Tampereella, löydettyäni internetistä tietoa aiheesta. Olisin halunnut ottaa nimekseni "Vesa", kuten tiedän, että vanhempani olisivat minut nimenneet, jos minulla olisi ollut toisenlaiset genitaalit. Kehodysforiani saattaisi olla pahempi, jopa siinä määrin, että en pitäisi synnyttämistä lainkaan vaihtoehtona, joten olisin aloittanut fysiologisen sukupuolen korjauttamisen niin pian, kuin mahdollista. Vanhempani olisivat saattaneet olla sitä mieltä, että mun pitäisi odottaa ainakin täysi-ikäiseksi saakka, koska Suomessa on lisääntymiskyvyttömyysvaatimus sukupuoltaan korjauttaville ja he pelkäisivät minun katuvan sitä.

Olisin kuitenkin lähtenyt sukupuolenkorjausprosessiin heti kun mahdollista, sillä en olisi pitänyt todennäköisenä, että ei-transitioituneena onnistuisin hankkimaan lapsia. Myöskään siinä tapauksessa, että olisin pitänyt synnyttämistä varteenotettavana vaihtoehtona. Yksi syy olisi ollut se, että olisin varmaan pitänyt seksuaalisen kanssakäymisen harjoittamista ns. "naisen roolissa" sen verran vastenmielisenä, että siitä ei olisi tullut mitään ja toisekseen siksi, että ei-transitioituneena henkilönä on erittäin vaikea löytää kumppania. Yleensä ihmiset, jotka kokevat vetoa tietynlaiseen ruumiiseen, olettavat, että mieli olisi jollain tapaa "samaa paria" tai voivat pelästyä sitä, että se ruumis tulee muuttumaan vielä transition myötä hyvin radikaalisti.

En siksi myöskään kovin todennäköisesti seurustelisi nykyisen kumppanini kanssa. Olisin melko varmasti ystävystynyt hänen kanssaan, eikä sekään varmaan olisi ihan täysin mahdotonta, että olisimme nykyisin kämppiksiä. Yliopistossa olisi jo mahdollista, että olisin alkanut seurustella jonkun kanssa. Isommissa kaupungeissa ja korkeakouluissa on kuitenkin verrattaen helpompaa löytää avarakatseisia ihmisiä kuin pikkupaikkakunnalla. Sen lisäksi olisin luultavasti jo sen verran pitkällä transitiossa, että erottuisin tuskin juuri lainkaan cismiehestä, ainakaan noin jokapäiväisessä elämässä.

Muilta osin, elämäni saattaisi olla hyvin samanlaista kuin nykyisinkin.

Jos olisin nainen

Suurin osa kirjoittamistani fiktiivisistä tarinoista on lähtenyt liikkeelle ajatuksesta "mitä jos". Tykkään siis pohtia hypoteettisia tilanteita ja jossitella ihan vain pelkästä mielenkiinnosta. Tämän vuoksi olisi turha väittää, etteikö tämäkin skenaario olisi koskaan käynyt mielessäni.

Lähden olettamuksessa liikkeelle siitä, että olisin syntynyt samaan perheeseen, samaan tilanteeseen, samanlaisella temperamentilla ja niin edelleen, mutta olisin aina kokenut olevani sukupuolitettu oikein tytöksi. Olisin siis cis-sukupuolinen tyttö, enkä olisi koskaan joutunut pohtimaan asiaa sen tarkemmin. Pohdin tätä tästä näkökulmasta, sillä koen sen olevan minulle helpommin käsiteltävissä kuin lähteä tutkimaan asiaa siitä lähtökohdasta, että olisin transtyttö.


Minun voisi olla vaikeampi ymmärtää pikkuveljeäni. Serkkujen sijaan alle kouluikäisenä lähimpiä kavereitani olisi luultavasti ollut samalla kylällä asuneet ikäiseni tytöt. Luultavasti olisin ollut ihastunut about kaikkiin miespuolisiin serkkuihini. Olisin pitänyt vahvoista naisrepresentaatioista piirretyissa ja elokuvissa.

Kouluikäisenä olisin luultavasti ollut suosittu, sillä olen luonnostani itsevarma, sosiaalinen ja verbaalisilla kyvyillä siunattu yksilö. Luultavasti minussa olisi edelleen paljon maskuliinisia piirteitä, mitä yrittäisin hieman tukahduttaa, pärjätäkseni paremmin tyttönä, jota kuitenkin pitäisin itselleni oikeana sukupuolena. Jonkinlaista, vähintäänkin opittua, karskiutta minussa olisi varmasti, jotta pärjäisin veljeni kanssa. Pojat pitäisivät minua vähintäänkin hieman pelottavana. Minulle olisi tärkeää voida halutessani näyttää hyvältä.

Kasvaessani teiniksi, en luultavasti jaksaisi joka aamu meikata, mutta kuitenkin pitäisin tärkeänä, että osaisin tarvittaessa olla kaunis ja tehdä itsestäni vielä kauniimman. Arvostaisin hyvin paljon kauniita asioita. Tykkäisin lukea, mutta minulla ei olisi aikaa sille, sillä sosialisoisin muiden tyttöjen kanssa ja angstaisin sitä, miksi miehet pelkäävät itsevarmoja naisia. (Ja samaan aikaan varmaan vittuilisin niille ihan kybällä, tajuamatta sitä edes kunnolla itse. Sitten ihmettelisin, miksi pojat haukkuvat minua huoraksi ja jakorasiaksi ja miettisin että minun voisi olla helpompaa lesbona. Harmi vain, että en edelleenkään luultavasti kokisi vetoa naisiin. Luultavasti.)

Todennäköisesti kuitenkin seurustelisin jossain vaiheessa ylä-asteen, jollen jo ala-asteen aikana. Jos minulla olisi tässä iässä vakiintunut parisuhde, luultavasti en aikoisi siitä huolimatta vielä moneen vuoteen mennä naimisiin tai hankkia lapsia. Ihan vain siksi, että minua ärsyttäisi se, että ihmiset olettavat minun tekevän niin. Haluaisin kuitenkin lapsia ja päästä naimisiin, mutta sitä ennen haluaisin osoittaa tekeväni niin siksi, että minä haluan, eikä siksi että minun odotetaan tekevän niin. Saattaisin seurustella nykyisen avopuolisoni kanssa. Ainakaan se ei olisi mahdotonta.

Olisin varmasti epäsensitiivisempi monien asioiden suhteen. Ehkä ymmärtäisin paremmin ihmisten tunne-elämää, enkä nyt periaatteessa olisi vastaankaan transihmisten tai homojen ihmisoikeuksia. En kuitenkaan varsinaisesti kokisi niiden koskettavan itseäni ennenkuin lähipiiristäni löytyisi vähemmistöjen edustajia.

En luultavasti olisi lähtenyt aivan näin kauas opiskelemaan, vaan olisin luultavasti tähdännyt johonkin kaupunkiin, johon lukioaikaiset ystäväni olisivat menneet. Saattaisin silti opiskella samaa alaa ja samalla koulutusasteella. En voi kuitenkaan sanoa sitä varmaksi, sillä luulisin ylä-asteaikaisten ulkopuolisuuden kokemuksieni vaikuttaneen siihen, että olen niin kiinnostunut juuri tästä alasta. Olen melko varma, että vallankin lukion jälkeinen elämäni näyttäisi hyvin erilaiselta, mikäli olisin tyttö. Se myös tarkoittaisi sitä, että kaveripiirini olisi hyvin eri.

En osaa yhtään sanoa, miten pukeutuisin, jos olisin nainen, mutta luultavasti olisin melko tyytyväinen omaan vartalooni. Ehkä minusta pitäisi laihduttaa kylläkin muutama kilo, mutta noin pääpiirteissään se pitäisin siitä. Tai sitten olisin sairastunut johonkin syömishäiriöön jo ala-asteella, jossa kaikki muut tytöt olivat minua paljon hoikempia. Vaikea sanoa oikeastaan.

Että tällaista vaihtoehtohistoriaa sain sillä periaatteella, kun mietin, mihin asioihin sukupuoliristiriitani on vaikuttanut. Jos on jotain kysyttävää siitä, miksi olen päätynyt mihinkin kohtaan, niin saa ilman muuta kysyä. En ole jaksanut ihan kaikkia ajatuskulkujani kirjoittaa auki asti.