Muutoskuume

Tiedätte koirakuumeen, vauvakuumeen, lomakuumeen, autokuumeen ja ties minkä -kuumeen. Mulla on muutoskuume. Mä haluan, että asiat muuttuu. 

Haluan valmistua. Haluan tehdä töitä. Haluan eteenpäin prosessissa. Haluan, että lisääntymistilanne kehittyy. Haluan saada keskeneräisen valmiiksi. Haluan eroon kaikesta turhasta. Haluan muuttaa. Haluan kokeilla jotain uutta.

Tämä on näkynyt kaikissa tässä kuussa kirjoittamissani blogiteksteissä. En tiedä, onko kyse jostain tiedostamattomasta "uusi vuosi - uudet kujeet"-mistälie. En tehnyt yhtäkään uudenvuodenlupausta. En itselleni, enkä kellekään muulle. Enkä teekään.

Toisaalta tämä on tavallaan loogista jatkumoa tähänastiselle kehitykselleni. Kehityskaari näkyy ehkä selvimmin postauksista:

Jos olisin ahkera opiskelija, tammi 2015

Se, millä sain itseni pakotettua tekemään kaikki roikkumaan jääneet työni yhdessä sivuaineessa, oli se, että yliopisto päätti lakkauttaa kyseisen aineen opetuksen, joten se oli pakko tehdä. Eli saan kyllä aikaiseksi, kun on pakko. Itse asiassa sain jopa ihan kelvollisia arvosanoja niistä. Tosin psyykkisesti se ei ollut kovin helppoa. (Kävin varmaan aika lähellä burn outia.)
No. Joka tapauksessa minulla ei ole ainuttakaan luentoa. Periaatteessa minulla ei siis ole mitään syytä käydä yliopistolla koko keväänä. Käyn siellä silti: syömässä ja välttelemässä niitä asioita, mitkä minun pitäisi tehdä.
Tänäkeväänä on siis pakko oppia, miten itsenäisesti saadaan asioita aikaan. Ehkä se on opettavaista. Tai sitten saan burn outin seuraavan parin vuoden sisällä.

 Ei kiinnosta, touko 2015

Sitten tuijotan apaattisena konettani ja mietin, mitä seuraavaksi. Voisin lukea, mutta ei kiinnosta. Voisin kirjoittaa, mutta ei kiinnosta. Voisin... emmä tiedä... lenkkeillä? Ei kiinnosta. Mä en vain jaksa tehdä mitään. Ennen kuin sairastuin tähän hajuni vieneeseen kevätflunssaan, mä vielä jaksoin tehdä juttuja. Nyt en. Sekä kroppa, että mieli on yhtä apaattisia. Periaatteessa mikän ei ole vikana, mutta mikään ei vain huvita. Välillä illalla, ennen nukkumaanmenoa haluaisin kovasti sosialisoida kavereiden kanssa. Mutta ne on kaukana. Eikä mulla ole kerrottavaa. Ja niillä taitaa olla muita kiireitäkin. Äh. Ehkä meen tuijottamaan kattoa.

 Mielenterveyskuulumiset marras 2015

Alkaa hiljalleen tuntua siltä, että välittäjäaineeni ovat palautumassa minulle tutumpiin lukemiin. Kesän masennusoireet eivät tosiaan hävinneet kuin sormia napsauttamalla, kun palasin opiskelupaikkakunnalle, vaikka lievittyivätkin heti. Nyt musta alkaa taas hiljalleen tuntua siltä, että oon tasapainoinen ihminen. Tai ainakin yhtä tasapainoinen, kuin olin viime talvena.
Tämän perusteella voin sanoa sen, että en taida edes hakea kesätöitä ensikesänä synnyinpaikkakunnaltani. Se ei tee hyvää minulle. Mulla ei ole varaa myydä joka kesä mielenterveyttäni. Voisin tehdä kesän vaikka gradua. 

Mielenterveyskuulumiset joulu 2015

Tällä hetkellä elämässä on paljonkin asioita, jotka voisivat ahdistaa. Jostain syystä ahdistus kuitenkin kuolee välinpitämättömyyteen. Siinä mielessä se on hyvä, että olen periaatteessa toimintakykyinen. Mikään ei vain motivoi. Mikään ei hirvittävästi innosta ja jos hetken innostaakin, niin sekin korvautuu jossain vaiheessa välinpitämättömyydellä ja apatialla. Pakotan itseni tekemään juuri sen, mitä on pakko tehdä, jotta pysyy pinnalla. Jotta ketään ei kiinnosta.

Se menee ohi touko 2016

Sen kyllä piti mennä jo. Mutta ei voi mitään. Luulin, että olisin tänä vuona välttynyt viime vuoden virheiltäni. Että olisin tuntenut rajani. Olisin kasannut itseni ja pysyisin koossa. Laskelmoin hienosti, että saisin kaikki tarvittavat kurssit suoritettua kevään aikana. Nekin, mitkä syksyllä jäivät roikkumaan. Ja muut projektit hoituisi ilman hirvittävän suuria uhrauksia opiskelujen suhteen. Että minulla olisi vielä projektien hoitamisen jälkeen kuukausi aikaa keskittyä opiskeluhommille. En kuitenkaan ottanut huomioon laskiessani resursseja, että olisin kuukauden päivät kipeänä.
--
En saa tehtyä mitään. Olen ällöttävä. En muista mitään. Unohdan kaiken. Minua ei saa kiinni. En saa informaatiota tai olen unohtanut saamani informaation. Minun vikani kuitenkin.

Kesä on herännyt touko 2016

En tiedä, kuka olen. Tai tiedän, mutta en tiedä, mihin ryhmään minun olisi tarkoitus identifioitua. Pidän suuren kaupungin anonymiteetistä. Pidän yliopiston akateemisuudesta, pidän siitä, kun olen yliopistolla ja näen paljon tuttuja ja ihmiset tervehtivät. Tiedän, että kuulun siihen joukkoon. Toisaalta nautin aivan suunnattomasti siitä, että voin vain mennä keskelle metsää näkemättä matkalla ketään, ilman kovinkaan suurta vaaraa siitä, että törmäisin yhtään kehenkään.
--
Kaipaan metsää. Kaipaan metsään.

Tahdoin paljon kauniimpaa marras 2016

Mä en tiedä onko mulla häiriöitä kehon hormonitasapainossa, kaamosmasennus, vai mikä, mutta musta vaan kerta kaikkiaan tuntuu siltä, että musta ei oo mihinkään. Mulle on aina ollut hirveän selkeetä, mitä mä haluan. Nyt mä en enää tiedä, mitä mä haluan. Paitsi nukkua. Mä en tiedä haluanko mä valmistua. Mä en tiedä haluanko mä opiskella. Mä en tiedä haluanko mä syödä. Mä en tiedä haluanko mä elää. Mä en tiedä haluanko mä kuolla.
Musta tuntuu, että mä vaan epäonnistun kaikessa, mitä mä sitten ikinä oonkin tekemässä. Tuntuu, kuin joku olisi läväyttänyt päin naamaa ja yhtäkkiä tajuan, että musta ei ole mihinkään niistä asioista, mitä oon joskus halunnut. Kaikki on hirvittävän takkuista ja vaikeaa.

Valoa joulu 2016

Nyt vaihteeksi taas tuntuu siltä, että ehkä elämä järjestyykin. Harva asia on loppuen lopuksi eri tavalla, kuin kuukausi sitten, kun angstasin siitä, miten suunnilleen kaikki on perseestä.
Olen käynyt tentissä ja palauttanut ikuisuuksia roikkuneen esseen. 10 opintopistettä. Jos ne menee läpi. Arvostelut eivät ole vielä tulleet. Olen hakenut töitä. Pitäisi vielä hakea harjoittelupaikkaa. Mitään ei ole kuulunut mistään.
Silti. Jotain on muuttunut.

Haluaisin eteenpäin tammi 2017

Tähän aikaan vuodesta pitäisi vissiin tehdä vuosisummaryjä. En tee. Haluaisin eteenpäin. Aivan kaikessa. Gradu ei etene. Opinnot ei etene. Työnhaku ei etene. Henkilökohtainen elämä ei etene.
Mä en tiiä olenko mä lisääntymiskykyinen tai voiko musta koskaan tulla lisääntymiskykyistä. Mulle olis ihan fine, että en olisi. Mulle olisi ihan fine, että tulisin raskaaksi. Mutta tää epävarmuus ei ole ok. Odottaminen ei ole ok.

Tarina luovuttamisesta tammi 2017

Luovun asioista, jotka eivät edistä onnellisuuttani pitkällä tähtäimellä. Luovun osittain ylpeydestäni ja kunnianhimostani. Luovun siitä ajatuksesta, että minun täytyisi olla jossain paras. Luovun siitä ajatuksesta, että minusta pitäisi tulla jotain suurta. Luovun oman elämäni sankaruudesta. Se on yllättävän vaikeaa, mutta se avaa minulle mahdollisuuden katsella maailmaa avoimemmin ja oppia uutta ilman pelkoa epäonnistumisesta. Kun tavoitetta ei ole, siinä ei voi epäonnistua. Kun päämäärää tärkeämpää on matka, se sujuu paljon joutuisammin. Ja siitä oppii enemmän.

Mä näen tyhjän taistelukentän tammi 2017

Ilman binderiä mä en oo enää pitkään aikaan pystynyt lähtemään asunnosta. Ja enimmäkseen haluan pitää binderin päällä silloinkin, kun oon sisällä, omassa asunnossani. Vaan silloin, jos oon yksin, peittoon muodottamaksi möykyksi kääriytyneenä ja keskityn johonkin toiseen maailmaan unen, kirjan, netflixin tai pelin kautta, voin antaa rintakehän levähtää. 

Ja tää on joka ikinen päivä. Joka ikinen päivä. Sen takia, että mä saatan saada joskus lapsia. Mä en edes tietoisesti ajattele, että lapsi merkitsisi mulle niin paljon. Oikeasti? Merkitseekö se? Tietoisella tasolla mä en ajattele, että se olisi niin iso asia. Voisin keksiä paljonkin syitä sille, miksi minun ei juuri tällä kyseisellä hetkellä kannata lähteä hakemaan lähetettä mastektomiaan. Ainoa oikea syy sille, miksi minulla on edelleen tissit, on kuitenkin se, että saatan joskus saada lapsia. 

Merkitseekö se mulle niin paljon? Merkitseekö mulle niin paljon, että voin saada lapsia? En tiedä. Ehkä? Mutta tarvitsenko mä siihen tissejä? Merkitseekö mulle niin paljon, että voin imettää? No ei helvetissä. -- Mulla ei ole mitään syytä lykätä tätä enempää. Oikeastaan tää oivallus mun olis kannattanu tehdä jo hyvä tovi sitten, mutta ehkä parempi myöhään, kuin ei milloinkaan. Soitan huomenna Tampereelle. On aika saada hengittää. 

Näistä postauksista mä näen, että mä olen jumittanut aivan tolkuttoman pitkään opiskeluideni kanssa ja että tämä nykyinen tilanne ei ole mielenterveyteni kannalta hyvä. Ei mikään ihme, että haluan eteenpäin ja olen turhautunut siitä, että etenen niin hitaasti.

Päämääräni on kirkastunut ja nyt minua turhauttaa, kun en pääse siihen 'tarpeeksi nopeasti'. Järjellä tiedän, että innostus elämänmuutoksesta tuskin on pysyväistä sorttia. Tiedän, että työelämäänkin leipääntyy ja kyllästyy. Mä varmaan silloinkin haluan jossain vaiheessa vaan jättää kaiken ja tyyliin muuttaa Austraaliaan paimentamaan kenguruita.

Mutta ei tässä elämässä mikään muutenkaan ole stabiilia. Ja Austraaliassa voisin saada paremman merkinnän passisukupuoleksi. Jos siis saisin ensin Austraalian kansalaisuuden.

Muistutuksena itselleni: Haluan kehon, jota voin rakastaa, työn, johon ei vituta herätä, tilaa itseilmaisulleni ja yhteisön, jossa on hyvä olla. Se on tavoitteeni.

Mä näen tyhjän taistelukentän

Pahimman vastustajani tiedän - minusta itsestäni sen löydän.

- TikTakin Sankaritar

Mä olen nykyään välillä todella vihainen, kun mä ajattelen omaa elämääni. Olen vihainen ja saamaton. Kävin eilen graduryhmässä puhumassa gradusta. Sen jälkeen mua ahdisti ehkä massiivisemmin, kuin pitkään aikaan aiemmin. Se ei varsinaisesti tuntunut siltä, että asiat lähtisivät menemään eteenpäin.

Graduryhmässä kuitenkin sain kuulla, millainen aikataulu minulla pitäisi käytännössä olla, että voisin valmistua mitenkään järkevissä ajoissa. Ja sen aikataulun pohjalta sain tänään tehtyä konkreettisen suunnitelman, miten etenen graduni kanssa. Tänään ei ahdista.

Oikeastaan en myöskään haluaisi kirjoittaa tästä, mutta jotenkin minusta tuntuu, että se on tarpeellista.

Musta tuntuu - aina kun asiaa viitsin yhtään ajatella - että elän aivan järkyttävässä ristipaineessa. Eri puolet elämästäni kilpailee ajastani, energiastani ja huomiostani sekä sabotoi toisiaan, minkä ehtii. Se, että luovun yhdestä asiasta ei riitä (ja siinä päätöksessä pysyminen on muutenkin yllättävän vaikeaa näin kilpailuhenkiselle ihmiselle). Ja mä en vaan voi luopua joistain asioista. se ei ole järkevää, eikä tee musta pidemmän päälle onnellista ihmistä.

Jotta tämä ei menisi ihan abstraktiksi valittamiseksi, pitänee antaa vähän konkretiaa:

Gradu. Se pitää saada valmiiksi. Käytännössä mun pitää ensikuun aikana kirjoittaa noin 45 sivua akateemista tekstiä. Mä haluaisin saada tehtyä hyvän gradun, mutta oikeasti tärkeämpää on saada se valmiiksi. Olisi päheetä olla huippututkija, kiillottaa omaa kuvaansa tutkijana ja brassailla hyvillä arvosanoilla. Mulla ei vaan kuitenkaan ole resursseja siihen. Enkä mä edes ole ihan varma, mitä siihen vaadittaisiin. Olen ollut yliopistolla 6 vuotta, mutta en oikein vieläkään hahmota, mitä multa halutaan. Ja mä en voi lykätä tätä yhtään enempää monistakin eri syistä.

Harrastukset. En ole voinut harrastaa joitain rakastamiani asioita, koska on joko liian kiire muissa asioissa, tai koska olen perusteellisen epävarma tulevaisuudestani ja kehostani. Toisaalta nykyiset harrastukset myös sitovat minut opiskelupaikkakunnalleni ja vaikuttavat siihen, missä vaiheessa voin ottaa töitä vastaan. Toisaalta ne ovat myös vaikuttaneet varsin keskeisesti opintojeni viivästymiseen.

Työt. Mä en voi aloittaa kokopäivätöissä, ennenkuin mun gradu on valmis. En voi ottaa riskiä siitä, että en saisikaan gradua valmiiksi. Lisäksi olen käytännössä sitoutunut olemaan opiskelupaikkakunnallani maaliskuun loppuun (ja mielellään vielä huhtikuunkin). Se tarkoittaa sitä, että käytännössä kilpailen samoista töistä kesätyönhakijoiden kanssa. Opiskelupaikkakunnaltani varsin todennäköisesti ei löydy töitä, joten täytyy joka tapauksessa muuttaa.

Raha. Se syy, miksi minun täytyy saada töitä. Opintotukikuukauteni loppuvat maaliskuussa. Minulla on opintolaina, jonka turvin voin elää muutaman kuukauden ja saattaa opintoni loppuun, mutta sen jälkeen, en tiedä, mitä teen, jos minulla ei ole töitä. En haluaisi lähteä uuvuttavaan paperisotaan työkkärin ja erinäisten instanssien kanssa. Se on uuvuttavaa ja työttömänä istuminen muutenkin luultavasti passivoisi. Toki mut voidaan määrätä johonkin ilmaistyöhön johonkin hevonkuuseen. Mulla ei kuitenkaan ole autoa, eikä työttömänä ole kauheasti järkeä sellaista käyttääkään. Julkisilla kulkeminen puolestaan on todennäköisesti vaikeaa, jos työpaikka on kovin kaukana. Eikä varmaan hirvittävästi myöskään motivoi työskennellä ilmaiseksi. Haluaisin tehdä jotain oikeasti hyödyllistä ja itsenäistä työtä. En jotain, minkä osaa koulutettu apinakin. Toisaalta mielestäni oikeasta työstä - vallankin asiantuntijatyöstä - tulee saada myös palkkaa. Voisin selvittää mahdollisuuteni toimia freelancerina ja yrittää sen avulla elättää itseni, mutta pelkään kaikkien tukiverkkojen ulkopuolelle tippumista.

Lapsi. Mulla ei siis ole sellaista. Haluaisin sellaisen, mutta erinäisistä syistä en tiedä, onko raskautuminen mahdollista tapauksessani. Voin toki elää elämäni ilmankin lasta. Se ei murentaisi maailmaani. Ei-biologisen lapsen hankinta on myös ihan varteenotettava vaihtoehto. Kalliit lapsettomuushoidot sen sijaan ei ole. Tai ikuisuuksien odottelu. Muutamastakin eri syystä.

Työnantajat suhtautuvat nihkeästi hiljattain naimisiin menneeseen kohdunkantajaan, jolla ei ole lapsia. Äitiysloma on iso rasite yritykselle, ei sillä. Tämän tyyppinen syrjintä työmarkkinoilla ei kuitenkaan varsinaisesti paranna omaa taloudellista asemaani. En myöskään voi ottaa ulkomailta töitä vastaan, koska en halua joutua synnyttämään ulkomailla.

Ei ole kovin kivaa harrastusten puolesta, jos ei voi yhtään tietää, missä kunnossa tulen seuraavan vuoden sisään olemaan. Olen joutunut nyt useamman vuoden jättäytymään pois harrastuksista, joita haluaisin harrastaa ja joissa haluaisin kehittyä, ihan sen vuoksi, että en voi tietää olenko puolen vuoden päästä about valtamerilaivan kokoinen ja kyvytön mihinkään fyysisesti rankempaan toimintaan.

En myöskään tiedä, miten se vaikuttaisi kehodysforiaani. Jos mietin asiaa yhtään tarkemmin koen jopa vastenmielisyyttä raskautta, synnytystä, imetystä ja niihin liittyviä asioita kohtaan. Mutta todennäköisesti se olisi kaikkein helpoin ja halvin tapa saada lapsi. Joten olisin valmis ignooraamaan kehodysforiani sen vuoksi. Odottaminen ei kuitenkaan tee hyvää kehoristiriidalle:

Kehoristiriita. Se vitun kehoristiriita. Tai ehkä enemmän rintakehän kehoristiriita tällä hetkellä. Kaiken muun saan vielä jotenkin ignoorattua. Dysforian, kehoristiriidan ignooraamisesta on tosin tullut merkittävästi vaikeampaa sen jälkeen, kun sain tietää, että sille oikeasti voi tehdä jotain. Varmaan joskus käsittelen vielä tarkemmin kehoristiriidan vaikutusta psyykeeseen, mutta keskityn nyt siihen, miten se vaikuttaa tulevaisuudensuunnitelmiini ja arkeeni.

Mä haluaisin vaan tissit helvettiin, niin pian kuin mahdollista. Jos mä olisin vaan päättänyt, että mähän en biologisia lapsia tee, tai lekuri olisi sanonut, että niitä ei ole mahdollista tehdä, mä olisin ihan hyvin voinut jo ajat sitten lähteä hakemaan lähetettä rintakehäleikkaukseen, mastektomiaan.

Tän kirjoittaminen on yllättävän kivuliasta, mutta jokainen päivä, näiden rasvaisten riippakivien kanssa, mä joudun parhaani mukaan ignooraamaan sen, että ne on olemassa. Joskus se onnistuu paremmin, joskus huonommin. Musta tuntuu, että lasten hankkimisen ajankohtaistuminen ja vaikeudet siinä ovat myös vaikuttaneet siihen, että kehodysforiaa on nykyään vaikeampi ignoorata.

Ilman binderiä mä en oo enää pitkään aikaan pystynyt lähtemään asunnosta. Ja enimmäkseen haluan pitää binderin päällä silloinkin, kun oon sisällä, omassa asunnossani. Vaan silloin, jos oon yksin, peittoon muodottamaksi möykyksi kääriytyneenä ja keskityn johonkin toiseen maailmaan unen, kirjan, netflixin tai pelin kautta, voin antaa rintakehän levähtää.

Ja tää on joka ikinen päivä. Joka ikinen päivä. Sen takia, että mä saatan saada joskus lapsia. Mä en edes tietoisesti ajattele, että lapsi merkitsisi mulle niin paljon. Oikeasti? Merkitseekö se? Tietoisella tasolla mä en ajattele, että se olisi niin iso asia. Voisin keksiä paljonkin syitä sille, miksi minun ei juuri tällä kyseisellä hetkellä kannata lähteä hakemaan lähetettä mastektomiaan. Ainoa oikea syy sille, miksi minulla on edelleen tissit, on kuitenkin se, että saatan joskus saada lapsia.

Merkitseekö se mulle niin paljon? Merkitseekö mulle niin paljon, että voin saada lapsia? En tiedä. Ehkä? Mutta tarvitsenko mä siihen tissejä? Merkitseekö mulle niin paljon, että voin imettää? No ei helvetissä. Olen itse sanonut:

Äidin oma maito on yleensä ainakin yksi parhaista, jollei jopa optimaalisin ruokavalio ensinalkuun lapselle. Se on myös kaikkein halvinmpia vaihtoehtoja. Suoraan rinnasta suuhun imetettäessä tiskejäkin tulee vähän, joten käytännönläisestä näkökulmasta se on minusta paras vaihtoehto lapsen elon alun ajan. Minusta viimeistään siinä vaiheessa, kun lapsi alkaa osata itse syödä, menee sen kätevyys imettämisen edelle kirkkaasti. 

Kuitenkaan, lapsi ei voi ikuisesti saada kaikkea ravintoaan rinnasta, kuten yllä totesin. Siksi on tuttipullon käyttökin hyvä oppia. Lapsi, joka juo tuttipullosta, on helpompi opettaa olemaan myös sellaisen hoitajan kanssa, jolla omaa maidontuotantoa ei ole (tyypillisimmin isä). Tiskin tuleminen nyt kuitenkin on pieni vaiva. 

Jos imettäminen tuntuu ylivoimaisen vaikealta - usein sekä äidistä, että lapsesta - en näe mitään syytä, että imettämistä olisi pakko harrastaa. Jos maitoa ei vain heru, tai jostain muusta syystä rintapumpunkin käyttö tuntuu ylivoimaisen vaikealta, niin äidinmaidon korvikekin on olemassa. Vaikka rintamaito olisikin se optimaalisin (eikä se aina välttämättä edes ole), niin korvikkeet ovat olemassa sellaisia tilanteita varten, jos ei maidon pumppaaminen fyysisistä tai psyykkisistä syistä johtuen onnistu.

Perspektiivivirhe, 21.2.2013: Huonoille äideille.

Ehkä mun on nyt aika sanoa se myös itselleni. Psyykkisesti tämä tilanne on aivan kestämätön. Lapsen voi hankkia ilman tissejäkin. Ja tissit ovat tällä hetkellä ylivoimaisesti tärkein asia, mikä tässä kehossa hiertää. Luulen, että on ylipäätään kaikkien kannalta parempi, että pidän huolta omasta mielenterveydestäni.

Mulla ei ole mitään syytä lykätä tätä enempää. Oikeastaan tää oivallus mun olis kannattanu tehdä jo hyvä tovi sitten, mutta ehkä parempi myöhään, kuin ei milloinkaan. Soitan huomenna Tampereelle. On aika saada hengittää.

Tämän kirjoittaminenpa oli yllättävän vaikeaa ja tarpeellista.

Tarina periksi antamisesta

Ihmiset rakastavat tarinoita periksiantamattomuudesta. Ihmiset haluavat nähdä menestystarinoita, joissa mies, joka ei koskaan luovuta, eikä koskaan tee kompromissejä, lopulta saavuttaa suuren unelmansa. Ihmiset haluavat uskoa, että sisulla voi saada aikaan mitä tahansa.

Totuus on, että ei voi.

Joskus elämän tärkein opetus on osata antaa periksi.

Minäkin haluaisin uskoa periksiantamattomuuden myyttiin. Silti, vaikka yrittäisin kuinka kovasti ja jopa saavuttaisin sen, minkä eteen ponnistelen, olisinko tyytyväinen? Olisiko minulla tyydyttävä elämä, jos jatkuvasti ponnistelisin hieman yli kapasiteettini saavuttaakseni jotain?

 Ei. Ei olisi. Sen sijaan minulla olisi rikkinäisiä ihmissuhteita, kyltymätön tarve saada jotain lisää ja kyvyttömyys arvostaa sitä, mitä minulla on. Kyvyttömyys ymmärtää, mitä minä olen.

Olen rajallinen ihminen. Pystyn olemaan vain yhdessä paikassa kerrallaan. En voi tehdä määräänsä enempää asioita. En voi hallita kaikkea täydellisesti. En voi oppia jokaista asiaa elämäni varrelta niin hyvin, kuin haluaisin oppia. En vain yksinkertaisesti pysty joihinkin asioihin. Voisin nähdä vaivaa oppiakseni jonkun asioista, jotka ovat tällä hetkellä minun saavuttamattomissani, mutta olisiko se sen arvoista? Kaikki se aika ja vaiva olisi silloin pois jostain muualta.

En enää usko periksiantamattomuuteen ja jääräpäisyyteen. Ne eivät tee minua onnelliseksi.

Elämäni tärkein läksy on ollut kohdata oma rajallisuuteni. En pysty kaikkeen. En voi olla paras tai edes hyvä kaikessa. Ja lopulta, siinä missä kaikkien muidenkin, minun täytyy kuolla.

Sitä ennen aion kuitenkin olla onnellinen ja tyytyväinen elämääni. Koska en voi saada kaikkea, minun täytyy priorisoida; mitä oikeasti haluan?

- Haluan kehon, jota voin rakastaa. En siksi, että se miellyttää muita, vaan siksi, että se miellyttää minua.
- Haluan työn, johon ei vituta herätä aamulla. Työn, jota osaan tehdä, mutta joka haastaa sopivasti. Työn, josta maksetaan riittävästi palkkaa elämiseen.
- Haluan luoda. Olisi valehtelua väittää, ettenkö haluaisi tehdä jotain itseilmaisuun liittyvää.
- Haluan perheen tai perhettä vastaavan yhteisön, jossa kaikkien on hyvä olla.

Muu? Kaikki muu on plussaa tai keinoa päästä johonkin näistä tavoitteista. Näihin haluan panostaa.

Luovun asioista, jotka eivät edistä onnellisuuttani pitkällä tähtäimellä. Luovun osittain ylpeydestäni ja kunnianhimostani. Luovun siitä ajatuksesta, että minun täytyisi olla jossain paras. Luovun siitä ajatuksesta, että minusta pitäisi tulla jotain suurta. Luovun oman elämäni sankaruudesta. Se on yllättävän vaikeaa, mutta se avaa minulle mahdollisuuden katsella maailmaa avoimemmin ja oppia uutta ilman pelkoa epäonnistumisesta. Kun tavoitetta ei ole, siinä ei voi epäonnistua. Kun päämäärää tärkeämpää on matka, se sujuu paljon joutuisammin. Ja siitä oppii enemmän.

Ole utelias. Ole onnellinen. Asiat ovat sellaisia, kuin ovat.

Haluaisin eteenpäin

Tähän aikaan vuodesta pitäisi vissiin tehdä vuosisummaryjä. En tee. Haluaisin eteenpäin. Aivan kaikessa. Gradu ei etene. Opinnot ei etene. Työnhaku ei etene. Henkilökohtainen elämä ei etene.

Mä en tiiä olenko mä lisääntymiskykyinen tai voiko musta koskaan tulla lisääntymiskykyistä. Mulle olis ihan fine, että en olisi. Mulle olisi ihan fine, että tulisin raskaaksi. Mutta tää epävarmuus ei ole ok. Odottaminen ei ole ok. Haluaisin edetä transprosessissa niin pian kuin mahdollista ja mahdollisen lisääntymiskyvyn odotteleminen ei varsinaisesti tee mielenterveydelle hyvää.

Vaikka mä menisin nyt takaisin transpolille, ne eivät välttämättä (jopa todennäköisesti) suostuisi myöntämään mulle mitään hoitoja, koska enhän mä voi tietää, että jos mä vaikka sattuisinkin olemaan lisääntymiskykyinen joskus ja saisin lapsia. (Koska lisääntymiskyky on mielenterveyttä tärkeämpää.) Jos ei ole 100% varma, että ei voi tai halua saada koskaan lapsia, on todella vaikea saada hoitoja. Ja jos on riittävän nuori, se todennäköisesti kyseenalaistetaan, vaikka olisikin.

Mitä mä voin tehdä? Varmaan vaan jatkaa YTHS:lle soittelua.