Pakkopullakirjallisuus
Eilen minulta kysyttiin, että miksi lähdin opiskelemaan kirjallisuutta. Tai... tarkkaan ottaen tilanne meni niin, että selitin, etten ole oikeastaan alkanut pitää kirjoista yhtään sen enempää tänä aikana. Se on täysin totta, vaikka tuosta lausunnosta kieltämättä välittyy kuva, että minä suhtautuisin jotenkin negatiivisesti kirjoihin. Todellisuudessa, olen pienestä pitäen rakastanut tarinoita, mutta vihannut pakkolukemista. Kuin jostain tiedostamattomasta periaatteesta olen vihannut kaikkea lukemista, mitä minun on ollut pakko tehdä. Vaikka jossain toisessa yhteydessä kyseisten tekstien lukeminen olisi voinut olla kivaakin. Siinä on myös yksi syy, miksi en hakenut jo viime vuonna lukemaan kirjallisuutta. Tykkäsin kyllä lukea, mutta täysin omaehtoisesti.
Noh... tämän negatiiviselta kuulostavat lausuntoni johdosta minulta kysyttiin miksi lähdin opiskelemaan kirjallisuutta. No... vastasin todenmukaisesti: koska pääsin sisään. Jos olisin päässyt sisään arkkitehtuuriseen, olisin mennyt opiskelemaan sitä. Oikeita vastauksia, mutta mielestäni vääriä kysymyksiä. Oikea kysymys olisi ollut, miksi hain opiskelemaan kirjallisuutta.
Mitä tämä pakkopullakirjallisuuden opiskelu sitten aiheuttaa? Vielä toistaiseksi se ei ole saanut minua rakastamaan pakkolukemiani kirjoja, eikä lukemaan yhtään nopeammin. Mutta olen kyllä oppinut analysoimaan kirjoja, joita käytännössä katsoen olen lukenut vain puoleen väliin. Klassikoissa on se hyvä puoli tältä kannalta, että niistä tietää jo etukäteen loppuratkaisun... ja yleensä paljon muitakin yksityiskohtia.
Tähän mennessä olemme praktikumissa käsitelleet Waltarin Suurta illusionia, josta löytyi yllättäen homoeroottisia viittauksia (jonka siis toi esille luennoitsijamme, ei opiskelijat), Aino Kallaksen Sudenmorsianta, johon voi myös liittää homoeroottisia vivahteita (ja josta olen nyt tehnyt kolme analyysia plus yhden vahvasti kyseiseen teokseen viittaavasta runosta), Veijo Meren Manillaköyttä (jonka ehdin ja jaksoin lukea vain puoleen väliin), Pirkko Sinisalon Pienintä yhteistä jaettavaa (ja eksyimme pohtimaan, mikä olikaan kirjan nimen matemaattinen merkitys). Nyt tämän vuoden viimeisimpänä on Sinisalon Ennen päivän laskua ei voi, jota en ole vielä päässyt käsittelemään.
Eräällä luentosarjalla olemme käsitelleet Oidipusta, Hamletia ja Nuoren Wertherin kärsimyksiä, näiden yhtäläisyyksiä, eroja, ja kulttuurillista nivoutumista kirjallisuushistoriaan. Hamlet... jäi osittain lukematta. Luin kyllä suurimman osan, mutta näytelmätekstit... niitä ei vain ole tarkoitettu luettaviksi. Se on paljon parempi näyteltynä ainakin näkemieni pätkien perusteella. Se ei myöskään jäänyt kovin suuresti vaivaamaan, sillä tarina on varsin tuttu jo lapsuuden leijonakuninkaasta.
Jälkihuomautus: Vaan ei sääntöä ilman poikkeusta. Täytyy sanoa, että Sinisalon peikkotarina oli erittäin viihdyttävää luettavaa, jota luki erittäin mielellään. Se menikin kevyestin yhden junamatkan aikana ja aikaa jäi vielä kirjoittaa blogimerkintäkin. Hyvin viehkeää muuten, miten kovasti tarinan peikko muistuttaa mielessäni unipantteria vanhasta novellistani. Ja mielessäni kävi kyllä hyvin samankaltaisia ajatuksia ja fiiliksiä, sitä kirjoittaessani kuin tätä lukiessani. Mielenkiintoista.
Noh... tämän negatiiviselta kuulostavat lausuntoni johdosta minulta kysyttiin miksi lähdin opiskelemaan kirjallisuutta. No... vastasin todenmukaisesti: koska pääsin sisään. Jos olisin päässyt sisään arkkitehtuuriseen, olisin mennyt opiskelemaan sitä. Oikeita vastauksia, mutta mielestäni vääriä kysymyksiä. Oikea kysymys olisi ollut, miksi hain opiskelemaan kirjallisuutta.
Mitä tämä pakkopullakirjallisuuden opiskelu sitten aiheuttaa? Vielä toistaiseksi se ei ole saanut minua rakastamaan pakkolukemiani kirjoja, eikä lukemaan yhtään nopeammin. Mutta olen kyllä oppinut analysoimaan kirjoja, joita käytännössä katsoen olen lukenut vain puoleen väliin. Klassikoissa on se hyvä puoli tältä kannalta, että niistä tietää jo etukäteen loppuratkaisun... ja yleensä paljon muitakin yksityiskohtia.
Tähän mennessä olemme praktikumissa käsitelleet Waltarin Suurta illusionia, josta löytyi yllättäen homoeroottisia viittauksia (jonka siis toi esille luennoitsijamme, ei opiskelijat), Aino Kallaksen Sudenmorsianta, johon voi myös liittää homoeroottisia vivahteita (ja josta olen nyt tehnyt kolme analyysia plus yhden vahvasti kyseiseen teokseen viittaavasta runosta), Veijo Meren Manillaköyttä (jonka ehdin ja jaksoin lukea vain puoleen väliin), Pirkko Sinisalon Pienintä yhteistä jaettavaa (ja eksyimme pohtimaan, mikä olikaan kirjan nimen matemaattinen merkitys). Nyt tämän vuoden viimeisimpänä on Sinisalon Ennen päivän laskua ei voi, jota en ole vielä päässyt käsittelemään.
Eräällä luentosarjalla olemme käsitelleet Oidipusta, Hamletia ja Nuoren Wertherin kärsimyksiä, näiden yhtäläisyyksiä, eroja, ja kulttuurillista nivoutumista kirjallisuushistoriaan. Hamlet... jäi osittain lukematta. Luin kyllä suurimman osan, mutta näytelmätekstit... niitä ei vain ole tarkoitettu luettaviksi. Se on paljon parempi näyteltynä ainakin näkemieni pätkien perusteella. Se ei myöskään jäänyt kovin suuresti vaivaamaan, sillä tarina on varsin tuttu jo lapsuuden leijonakuninkaasta.
Jälkihuomautus: Vaan ei sääntöä ilman poikkeusta. Täytyy sanoa, että Sinisalon peikkotarina oli erittäin viihdyttävää luettavaa, jota luki erittäin mielellään. Se menikin kevyestin yhden junamatkan aikana ja aikaa jäi vielä kirjoittaa blogimerkintäkin. Hyvin viehkeää muuten, miten kovasti tarinan peikko muistuttaa mielessäni unipantteria vanhasta novellistani. Ja mielessäni kävi kyllä hyvin samankaltaisia ajatuksia ja fiiliksiä, sitä kirjoittaessani kuin tätä lukiessani. Mielenkiintoista.
Kommentit
Lähetä kommentti