Verbalisoinnin vaikeus

En minä osaa.

        En minä osaa sanoa, että kaipaan.

        En minä osaa sanoa, että olen yksinäinen.

En tiedä, mitä ne tarkoitavat.

Onko kaipaus se, kun tänne jättämäsi takki

        tuo sinut hetkeksi tänne hajuassosiaatiolla?

Onko yksinäisyys se, kun sanon kissalle, että olet idiootti

        ja odotan sen vastaavan?

Onko kaipaus se, kun en tiedä mitä sanoisin sinulle, enkä haluaisi ajatella asiaa?

        Koska jos olisit tässä, sitä ei tarvitsisi miettiä.

Onko yksinäisyys se, että notkun ystävieni nurkissa siihen asti, että he ovat yövaatteisillaan?

        Että virolaisen etiketin mukaan olisi jo melkein oikein sanoa ”Heat ööt”.

Onko kaipaus se, että täytän iltani tekemisellä, että ehdin nukahtaa, ennenkuin alan ajatella?
        Ennen kuin alan ajatella ja kirjoittaa typeriä runoja.

Jotka eivät ole runoja.

        Paitsi että ovat, koska sanon niin.

Kaikkiruokaisuus on runolle ominainen piirre.

        Koska runo on sika.

        Ja rakkausruno cliché.

        Enkä edes halua tietää, mikä on passé.

Siksi vihaan tätä.

        Runoa.

Mutta se pitää julkaista.

        Koska aamulla olen taas järkevä.