Kirja: Suzanne Collins – Matkijanärhi

Jos joku nyt on onnistunut missaamaan tämän uutisista, niin kyseessä on siis Nälkäpeli-trilogian päätösosa. Kerron omia ajatuksiani koko kirjasta, en spoilaa yksityiskohtia, mutta haluaa uskoa lopun täydelliseen yllätyksellisyyteen, ei välttämättä kannata lukea tätä niin kutsuttua "arvostelua"ni.

Luettuani osan en heti osannut vastata oliko kirja mielestäni hyvä vai huono. Mietin, mikä on hyvän kirjan määritelmä. Kuten kaverini sanoi äitinsa todenneen "Taideteos on hyvä, jos se saa primääriset prosessit resonoimaan."

Samankaltaiseen lopputulokseen tulin itsekin yön aikana. Tosin olisin ilmaissut asian ehkä pikemminkin, että kirja on hyvä, jos se pakottaa minut lukemaan itsensä yhdeltä istumalta loppuun - saa itkemään ja nauramaan (monesti myös samaan aikaan) ja näkemään jälleen kerran lyhyeksi jääneen yön unia, jotka kuuluvat päähenkilölle. Päähenkilölle, jonka psyykkeen murtumista on saanut seurata koko trilogian ajan. 

Moni ehkä pitäisi loppua onnellisena. Päähenkilö menettää paljon, mutta ei kaikkea ja asettuu kiltisti geneeriseen spefin ”onnelliseen loppuun”. Kiltisti, nujerrettuna, sirpaleina. Minusta loppu ei ole onnellinen – mikä on erittäin realistista ottaen huomioon olosuhteet. Sota rikkoo ihmisiä. Sisäisessä logiikassaan kirja toimii minusta aivan täydellisesti.

Se on siis minusta erittäin hyvä ja viihdyttävä kirja. Se ei kuitenkaan tee onnelliseksi. Minua ei ainakaan tehnyt. Se jätti tyhjän olon. En halua kiusata näitä ihmisiä enää enempää. Älä Collins kerro enää heistä, jooko? Anna heidän olla.

Ehkä minä vain eläydyn liian vahvasti kirjan kertojaan.

Suosittelisinko tätä itselleni? En uskaltaisi olla suosittelematta. Lukisin sen kuitenkin sanoisin minä itselleni mitä tahansa. Ihan kuten luin Vuonna 1984 ja kuten tulen lukemaan joskus Metro 3033:n.

Lainaus, joka ei aiemmat kirjan osat lukeneilla spoilaa mitään. Katkelma on bongattavissa ensimmäisen luvun ensimmäisestä kappaleesta, joka kertoi jo minulle, että viimeisestä tulee spefille tyypilliseen tapaan sarjan synkin osa.

”Tuijotan kenkiini, katson kuinka ohut tuhkakerros laskeutuu niiden kuluneelle nahkapinnalle. Juuri tässä oli ennen se sänky, jossa nukuin yhdessä siskoni Primin kanssa. Keittiön pöytä oli tuolla. Hiiltyneeksi kasaksi sortunut savupiippu on kiintopiste, jonka avulla voin päätellä, missä mikäkin tila oli. Mitenpä muutenkaan tässä harmaassa meressä tietäisi paikat.”