No romo – aromanttisuuden representaatio viihteessä

Erityisesti teini-ikäisenä ja esiteininä kiinnitin huomiota siihen, että nuortenkirjallisuudesta tuntuu puuttuvan aromanttiset mallit. Kaikki haluavat parisuhteen (ja yleensä myös saavat sen). Ainoat aromanttiset representaatiot, parisuhteettomat hahmot tuntuivat olevan jotenkin erakkoja tai muutoin epäsympaattisia vanhojapoikia tai –piikoja. Niilläkin yleensä oli joku nuoruuden rakkaus, josta ei sitten ollutkaan tullut mitään, mistä he olivat katkeroituneet ja päättäneet jäädä sinkuiksi.

Ennen kaikkea aseksuaalit aromanttiset hahmot tuntuivat olevan tällaisia. Sitten toinen ääripää on seksuaalista vetoa tuntevat, aromanttiset hahmot, jotka ovat playboyita tai miestennielijöitä – ja oikeastaan vain odottavat ”sitä oikeaa”, joka ”kesyttäisi heidät”.

Kumpikaan vaihtoehto ei tuntunut erityisen samaistuttavalta. Romanttinen rakkaus tuntuu hallitsevan viihdekirjallisuutta. Päähenkilön on aina saatava parisuhde. Prinsessan on saatava prinssinsä ja niin edelleen. Jos joku päähahmo ei saanut parisuhdetta, niin vallankin Disneyn oli pakko tehdä jatko-osa, jossa se sai parisuhteen. Parisuhde esitetään ihmisen olemisen tarkoituksena. Romanttista rakkautta pidetään asiana, joka tekee ihmisestä ihmisen.

Siinä sitten aromanttiset lapset, teinit ja aikuiset miettivät, mikä heissä on vikana. Olemmeko me hulluja, vai vain kaikki muut?

Poikkeuksiakin varmasti löytyy. Yhtään ei vain äkkiseltään tule mieleen nuoruudestani. No Nalle Puh oli melko aromanttinen sarja. Jostain syystä vain vihasin sen tunnaria, enkä siksi halunnut katsoa sitä. Ehkä tämä on myös yksi syy, minkä vuoksi pidin Pokémonista. Päähahmolla ei ollut varsinaista romanssia ja romanttinen rakkaus ylipäätään esitettiin pöhkönä.

Tämän blogikirjoituksen aiheesta voisi kirjoittaa esseen, mutta jos tällä kertaa en mene tämän syvemmälle.