Angstihaltijan kesäkuulumiset

Jaan tällä kertaa ajatukset kahteen merkintään, koska ne on kahdesta hyvin eri aiheesta. Alotetaan nyt vaikka kertomalla, että mulla oli ilmeisesti jonkinlainen lievä masennusjakso tänäkesänä. 

Ahdistus pysyi juuri ja juuri käsivarren mitan päässä ja jaksoin painaa kesätyöjakson loppuun asti. Mulla oli hieno aamukampakin ja kaikkea. Siinä vaiheessa, kun loin ahdistukselle personoidun muodon, pystyäkseni käsittelemään sitä paremmin, alkoi joku hälytyskello soida päässä ja menin tarkistamaan masennuksen oireet. Ja täsmäsihän ne. Nettitesti kehoitti hakeutumaan ammattilaisen pakeille. En hakeutunut.

Itsetuhoisuutta ei ole mulla koskaan esiintynyt, mutta luulen senkin olevan lähinnä kahdesta syystä: 1. tiedän ettei mikään mukaanlukien ahdistukseni syyt jatku ikuisesti ja 2. olen pohjimmiltani optimisti. Asiat olisivat luultavasti toisin, jos mä en jaksaisi uskoa siihen, että asiat menee vielä paremmaksi, että mulle soveltumaton kesäduuni eristettynä kaikista sosiaalisista ympyröistäni ei jatku ikuisesti, jonain päivänä mulla ei oo enää tissejä ja niin edelleen. Optimismi on mulla ollut vähintään teini-iästä saakka se syy, miksi jaksan paskoinakin kausina mennä eteenpäin. Mun on vaikeampaa ymmärtää, miten pessimistit jaksavat päivästä toiseen. Eikö ne vain saa aikaiseksi lopettaa, pelkääkö sitä liikaa, vai mistä lienee kysymys.

En mä sano että pitäisi. Mun on vain vaikeampi ymmärtää heidän selviytyismekanismejaan.

Jokatapauksessa pahin vaihe meni ohi, kun pääsin takaisin työjakson jälkeen opiskelipaikkakunnalle ja näin ystäviä.