No romo – aromanttisen ihastuminen
Eilen tajusin jotain oleellista itsestäni ja lapsuudestani. Luulin olleeni ihastunut useampaankin kertaan, mutta mitä on ihastuminen ihmiselle, joka ei tunne romanttista tai seksuaalista vetoa muihin? Jos se, mitä mä todella halusin näiltä ihmisiltä, ei ollut seurustelusuhde, niin onko se ihastumista? Se, mitä mä todella olisin halunnut näiltä ihmisiltä, oli kaveri, jonka kanssa seikkailla, jota naurattaa ja jonka jutuille nauraa. Kai sitäkin voi ihastumiseksi sanoa, mutta luulen, että sille olisi parempi keksiä joku toinen termi sekaannusten välttämiseksi.
Mutta mitä tekee aromanttinen lapsi, joka luulee olevansa ihastunut, koska haluaisi olla kaveri sellaisen henkilön kanssa, jonka katsotaan olevan vastakkaista sukupuolta? Vastaus: yrittää jäljitellä ihastumista (ja kusee siinä varsin lahjakkaasti). Sen seurauksena en saanut sitä, mitä olisin tarvinnut, enkä sitä mitä luulin haluavani. Elämäni olisi ollut monilta osin helpompaa, jos olisin jo silloin tiennyt, että romanttisuus ei vaan ole mua varten.
Piirtelin sydämiä ja harjoittelin kirjoittamaan englanninkielisiä rakkaudentunnustuksia. (Ne tuntuivat jotenkin kevyemmiltä kuin suomenkieliset.) Opettelin kaiken, mitä lasten viihteellä oli aiheesta tarjota. Samaan aikaan inhosin itse pinkkiä, sydämiä ja pitsiä, mutta ne jotenkin tuntuivat kuuluvan asiaa, joten jäljittelin sitä parhaani mukaan. Kirjoitin yhdelle pojalle kirjeitä, joissa kerroin kissoista ja kysyin heidän kissansa vointia. (Toivon todella, ettei hänellä ole yhtään kirjettä tallella. Itse asiassa parempi, jos hän ei ole edes koskaan avannut niitä kirjeitä. Se sydämenmuotoinen kirjepaperi oli aika kamala.)
Kouluikäiseksi mennessä olin jo oivaltanut, että romanttisen kiinnostuksen jäljittely ei auta saamaan kavereita. Koska en keksinyt mitään muutakaan tapaa olla kaveri poikien kanssa, en sitten ollut kaveri poikien kanssa. Olin vain aivan helvetin kateellinen kaikille, jotka onnistuivat olemaan kavereita poikien kanssa.
Osa ongelmaa tietysti oli sekin, että en ollut tyttö, vaikka kaikki niin olettivatkin. Mutta se on eri tarina se.
Mutta mitä tekee aromanttinen lapsi, joka luulee olevansa ihastunut, koska haluaisi olla kaveri sellaisen henkilön kanssa, jonka katsotaan olevan vastakkaista sukupuolta? Vastaus: yrittää jäljitellä ihastumista (ja kusee siinä varsin lahjakkaasti). Sen seurauksena en saanut sitä, mitä olisin tarvinnut, enkä sitä mitä luulin haluavani. Elämäni olisi ollut monilta osin helpompaa, jos olisin jo silloin tiennyt, että romanttisuus ei vaan ole mua varten.
Piirtelin sydämiä ja harjoittelin kirjoittamaan englanninkielisiä rakkaudentunnustuksia. (Ne tuntuivat jotenkin kevyemmiltä kuin suomenkieliset.) Opettelin kaiken, mitä lasten viihteellä oli aiheesta tarjota. Samaan aikaan inhosin itse pinkkiä, sydämiä ja pitsiä, mutta ne jotenkin tuntuivat kuuluvan asiaa, joten jäljittelin sitä parhaani mukaan. Kirjoitin yhdelle pojalle kirjeitä, joissa kerroin kissoista ja kysyin heidän kissansa vointia. (Toivon todella, ettei hänellä ole yhtään kirjettä tallella. Itse asiassa parempi, jos hän ei ole edes koskaan avannut niitä kirjeitä. Se sydämenmuotoinen kirjepaperi oli aika kamala.)
Kouluikäiseksi mennessä olin jo oivaltanut, että romanttisen kiinnostuksen jäljittely ei auta saamaan kavereita. Koska en keksinyt mitään muutakaan tapaa olla kaveri poikien kanssa, en sitten ollut kaveri poikien kanssa. Olin vain aivan helvetin kateellinen kaikille, jotka onnistuivat olemaan kavereita poikien kanssa.
Osa ongelmaa tietysti oli sekin, että en ollut tyttö, vaikka kaikki niin olettivatkin. Mutta se on eri tarina se.
Kommentit
Lähetä kommentti