Petteri

Toivoin todella hartaasti kolmenvanhasta viisitoistavuotiaaksi kissanpentua. Sellaista kesyä, mitä pystyi pitämään sisällä. Nyt kun en ole enää jaksanut juuri välittää kissoista, sain sen kissanpennun. Näyttää nimittäin hyvin vahvasti siltä, että se jää meille. Vanhemmat suostuivat kokeilemaan ja se selvisi hengissä flunssasta ja ripulista, sillä ei ole edes rähmää silmässä, se on täysin kesy ja viimeinen etappikin on melkein saavutettu, vaikka joulu asetettiin taka-rajaksi. Nimittäin hiekkalaatikon käyttö.

Minulla oli joskus hienot visiot siitä, mitä annan sille omalle, kesylle kissalle nimeksi. Nyt vain aloin kutsua sitä Petteriksi, koska se oli ihan Petterin näköinen. Tullessaan sillä oli punainen nenä kuin kaimallaan Petteri punakuonolla, ja Petteri sopi hyvin yhteen sanan sätky kanssa (sätky-petteri). Se nimittäin tapaa sätkytellä jalkojaan nukkuessansa. Nyt sitä sanotaan jo sätkyn lisäksi ainakin pissa- ja pölhö-Petteriksi.

Petteri on ollut meillä sisällä nyt kaksi viikkoa, eli se on nyt ehkä kahdeksanviikkoinen. Tänä aikana sen silmät ovat muuttuneet sinisistä harmaiksi, se on oppinut juomaan maitoa lautaselta, leikkimään kunnolla ja viimeisin saavutus on hiekkalaatikko.

Lauantaina se ei enää yrittänyt pois hiekkalaatikolta laittaessamme sen sinne, kun näytti, että se alkaa pissata. Tänään se meni hiekkalaatikolle huoneessani ihan itse! Saattoi tosin johtua siitä, että olin estänyt Petteriä pääsemästä sen vakipissapaikalle, sohvani alle. (Tungin sen alustan täyteen tiiliskiven paksuisia kirjoja.)

Äitelle tulee mustelmia, kun Petteri imeskelee sen käsiä. Minulla se imeskelee käsiä ja korvan taustaa, kun päästän sen rastojen joukkoon. Hyvä, ettei minulle tule yhtä helposti mustelmia. Voisi olla joillain hauskaa koulussa, kun tulisin kouluun mustelma korvan alapuolella.
”Fritsu! Kukas tuon teki?”
”…Petteri…”