Parempi ihminen
Tilaston (huomatkaa epämääräinen tilasto, jonka lähdettä en muista) mukaan valtaosa ihmisistä pitää itseään keskivertoa parempana ihmisenä, mutta vain pieni osa keskivertoa älykkäämpänä. Olen ilmeisesti keskivertoon nähden poikkeuksellinen yksilö. Pidän itseäni toki keskivertoa viisaampana, mutta en yhtään sen parempana.
Olen aika itsekäs. Ajattelen monissa asioissa lähinnä itseäni ja omia etujani. Tiedän, että se on yleisen moraalikoodin mukaan väärin, mutta en suostu edes häpeämään sitä. En kuitenkaan ylpeile sillä. Ajattelen toki muitakin toimiessani (ainakin toisinaan). Kuitenkin kaikki tuntuu tavalla tai toisella kuitenkin itsekkäältä.
Kuvitellaan esimerkiksi tilanne, jossa minulla on euro taskussa. Olen menossa kauppaan, jonka edustalla on joku innokas Punaisen ristin rahankerääjä. Voin laittaa euroni lippaaseen tai olla laittamatta ja ostaa vaikka suklaapatukan. Äkkiseltään vaikuttaa helpolta sanoa kumpi on itsekkäämpää. Tietenkin on itsekkäämpää ostaa suklaapatukka kuin lahjoittaa Punaiselle ristille vai mitä? Mietitäänpä hetki motiivia laittaa euro sinne keräyslippaaseen.
Yksi motiivi voisi olla se, etten kehtaa olla laittamattakaan. En kehtaa olla laittamatta, koska vaikuttaisin itsekkäältä paskiaiselta –eli haluaisin antaa itsestäni paremman vaikutelman, päteä, olla parempi ihminen muiden silmissä. Eikö se ole oikeastaan aika itsekäs syy?
Joku voisi huomauttaa, että eihän sitä tuollaisia tarvitse ajatella. Laittaa vain, kun se on hyvä tapa. Minä vain en luonnostani tee asioita vain siksi, että ne ovat hyviä tapoja. Ajattelen aina liikaa.
En koe olevani parempi ihminen, koska elän hyvinvointivaltiossa, eivätkä asiani muutenkaan ole mitenkään perseestä. Eihän se voi vaikuttaa ihmisen paremmuuteen, mihin hän on syntynyt? Tätä olettamustani seuraa ajatus, että pitäisikö ihmisen paremmuuden olla siis omilla kyvyillämme itse hankittua. Kun asiaa miettii, huomaa, että kyvytkin ovat oikeastaan perittyjä. Kuitenkin voimme vaikuttaa siihen, miten niitä käytämme. Vai voimmeko? Olisiko sekin ympäristötekijöiden sanelemaa? Jos kaikki toimii determisesti, eikä mihinkään voi loppuen lopuksi itse vaikuttaa, kysymys ihmisen paremmuudesta tulee täysin mitättömäksi.
Olen ollut, ja olen edelleen mukana seurakunnan toiminnassa. Siellä on sanottu, ettei kukaan ole yksistään mitään. Arvomme on Jumalan lahja. Meidän täytyy vain uskoa Häneen. En kuitenkaan tiedä uskonko. Toinen puoli minusta puhuu puolesta, toinen vastaan.
Boyle on kirjoittanut uskon olevan uskoa juuri siksi, että se on järjen vastaista. Hänen mukaansa meidän kuuluu uskoa siihen juuri siksi, koska se on niin järjetöntä ihmisen järjelle. Raamatussa puhutaan muistaakseni roomalaiskirjeessä siitä, että Jumalan viisaus on ihmisen viisauden silmissä hulluutta. Ihmisen viisaus on niin vajavaista. Siinä varoitellaan, että viisaat eivät kaipaa uskoa, kun heillä on viisautensa. Edelleen roomalaiskirjeessä (9:21-23), kerrotaan, että osan meistä Jumala on tehnyt kelvottomiksi ja tuhottaviksi. Tämä tuntuu kovin ihmeelliseltä kohdalta, kun isoiskoulutuksessa ja rippileirillä meille toitotettiin, että jokainen kelpaa sellaisena kuin on.
…viisaanakin?
En osaa järjen tähden uskoa ”sokeasti” , mutten myöskään voi heittää Jumalaa romukoppaan mielestäni täysin irrationaalisena ajatuksena. Enpä ole siis kummoinen ateistikaan.
Alkuperäisen pohdintani lopputulos paremmuudesta ei taida yllättää ketään. Olen mielestäni niin viisas ihmiseksi, että en kykene määrittelemään paremmuutta. Ja tämä tekee minusta viisaamman, muttei parempaa. Parempaa kun ei taida olla olemassakaan.
Olen aika itsekäs. Ajattelen monissa asioissa lähinnä itseäni ja omia etujani. Tiedän, että se on yleisen moraalikoodin mukaan väärin, mutta en suostu edes häpeämään sitä. En kuitenkaan ylpeile sillä. Ajattelen toki muitakin toimiessani (ainakin toisinaan). Kuitenkin kaikki tuntuu tavalla tai toisella kuitenkin itsekkäältä.
Kuvitellaan esimerkiksi tilanne, jossa minulla on euro taskussa. Olen menossa kauppaan, jonka edustalla on joku innokas Punaisen ristin rahankerääjä. Voin laittaa euroni lippaaseen tai olla laittamatta ja ostaa vaikka suklaapatukan. Äkkiseltään vaikuttaa helpolta sanoa kumpi on itsekkäämpää. Tietenkin on itsekkäämpää ostaa suklaapatukka kuin lahjoittaa Punaiselle ristille vai mitä? Mietitäänpä hetki motiivia laittaa euro sinne keräyslippaaseen.
Yksi motiivi voisi olla se, etten kehtaa olla laittamattakaan. En kehtaa olla laittamatta, koska vaikuttaisin itsekkäältä paskiaiselta –eli haluaisin antaa itsestäni paremman vaikutelman, päteä, olla parempi ihminen muiden silmissä. Eikö se ole oikeastaan aika itsekäs syy?
Toinen motiivi voisi olla, että tulee hyvä olo, kun laittaa sen lippaaseen ja tietää, että se menee hyvään tarkoitukseen ja voi kokea olevansa parempi ihminen. Mahdollisesti luoda moraalisesti paheksuvia katseita heille, jotka eivät näin toimi. Kuulostaapa itsekkäältä.
Joku voisi huomauttaa, että eihän sitä tuollaisia tarvitse ajatella. Laittaa vain, kun se on hyvä tapa. Minä vain en luonnostani tee asioita vain siksi, että ne ovat hyviä tapoja. Ajattelen aina liikaa.
En koe olevani parempi ihminen, koska elän hyvinvointivaltiossa, eivätkä asiani muutenkaan ole mitenkään perseestä. Eihän se voi vaikuttaa ihmisen paremmuuteen, mihin hän on syntynyt? Tätä olettamustani seuraa ajatus, että pitäisikö ihmisen paremmuuden olla siis omilla kyvyillämme itse hankittua. Kun asiaa miettii, huomaa, että kyvytkin ovat oikeastaan perittyjä. Kuitenkin voimme vaikuttaa siihen, miten niitä käytämme. Vai voimmeko? Olisiko sekin ympäristötekijöiden sanelemaa? Jos kaikki toimii determisesti, eikä mihinkään voi loppuen lopuksi itse vaikuttaa, kysymys ihmisen paremmuudesta tulee täysin mitättömäksi.
Olen ollut, ja olen edelleen mukana seurakunnan toiminnassa. Siellä on sanottu, ettei kukaan ole yksistään mitään. Arvomme on Jumalan lahja. Meidän täytyy vain uskoa Häneen. En kuitenkaan tiedä uskonko. Toinen puoli minusta puhuu puolesta, toinen vastaan.
Boyle on kirjoittanut uskon olevan uskoa juuri siksi, että se on järjen vastaista. Hänen mukaansa meidän kuuluu uskoa siihen juuri siksi, koska se on niin järjetöntä ihmisen järjelle. Raamatussa puhutaan muistaakseni roomalaiskirjeessä siitä, että Jumalan viisaus on ihmisen viisauden silmissä hulluutta. Ihmisen viisaus on niin vajavaista. Siinä varoitellaan, että viisaat eivät kaipaa uskoa, kun heillä on viisautensa. Edelleen roomalaiskirjeessä (9:21-23), kerrotaan, että osan meistä Jumala on tehnyt kelvottomiksi ja tuhottaviksi. Tämä tuntuu kovin ihmeelliseltä kohdalta, kun isoiskoulutuksessa ja rippileirillä meille toitotettiin, että jokainen kelpaa sellaisena kuin on.
…viisaanakin?
En osaa järjen tähden uskoa ”sokeasti” , mutten myöskään voi heittää Jumalaa romukoppaan mielestäni täysin irrationaalisena ajatuksena. Enpä ole siis kummoinen ateistikaan.
Alkuperäisen pohdintani lopputulos paremmuudesta ei taida yllättää ketään. Olen mielestäni niin viisas ihmiseksi, että en kykene määrittelemään paremmuutta. Ja tämä tekee minusta viisaamman, muttei parempaa. Parempaa kun ei taida olla olemassakaan.
Kommentit
Lähetä kommentti