Tunteita herättävä transtutkimus
Pitäisi varmaan opetella pysymään poissa uutisten kommentointipalstoilta. Ainakin transsukupuolisuuteen liittyvistä uutisista. Hajoaa varmaan kohta muuten pää. Itse juttu oli varsin asiallinen, vaikka linkki paljastaakin, että termien kanssa töpeksitään edelleen: HS: Sukupuolta vaihtava korjaava joutuu kovaan testirääkkiin. Juttu myös kirvoitti minut kirjoittamaan ylös omia ajatuksiani transprosessista. Onko psykologiset testit tarpeellisia ja miten pitäisi suhtautua "katujiin"?
Aihe on luonnollisestikin lähellä itseäni, joten en ole kaikkein objektiivisin arvioimaan, mutta toisaalta aihe myös kiinnostaa minua sen henkilökohtaisuuden vuoksi erittäin paljon ja olen siksi valmis ottamaan asioista vielä tavallistakin enemmän selvää. Eli aihe on henkilökohtainen ja tunnen sen hyvin.
Transpiireissä mielellään vaalitaan ajatusta siitä, että masennus ei voisi laukaista sukupuoliristiriidan kaltaisia kokemuksia. Olen itsekin tämän seurauksena syyllistynyt siihen. Se ilmeisesti on mahdollista. Sen yleisyydestä en kuitenkaan osaa sanoa. Vaikeaksi tilanteen tekee myös se, että masennus on hyvin yleistä transihmisillä. Eli on olemassa vaikeasti masentuneita, jotka kokevat sukupuoliristiriitaa ja ovat transihmisiä sekä heitä joihin pätee muutoin sama, mutta heidän sukupuoliristiriitansa menee ohi masennuksen mukana. Tämä asettaa transtutkimuslaitoksen varsin hankalaan asemaan.
Kärjistäen tämä voisi esittää niinkin, että kumman oikeus priorisoidaan korkeammalle: transihmisen oikeus saada koettua sukupuolta vastaava ruumis (ja vakavimmassa tapauksessa välttää itsemurha) vai masentuneen cis-ihmisen oikeus lisääntymiskykyiseen ruumiiseen. Hyvin kärjistettynä tämä on siis mahdollista nähdä tilanteena, jossa cisihmisten lisääntymiskykyä pidetään transihmisen elämää tärkeämpänä suojeltavana.
En näe asiaa ihan näin suoraviivaisena, mutta tämä saattaa avata lukijalle, miksi aihe herättää erittäin voimakkaita tunteita transihmisissä / heidän läheisissään. Tästä voi seurata myös ylireagointia sekä suoranaista vihaa tutkimusyksikköä ja yhteiskuntaa kohtaan. Korjaushoidot ovat oikeasti monelle elämän ja kuoleman kysymys. Eräällä transihmisten tukifoorumilla, jossa itsekin pyörin, tehdyn kyselyn mukaan 8% transihmisistä ei ole koskaan vakavissaan harkinnut tai suunnitellut itsemurhaa. Eli 92% kaikista vastanneista transihmisistä on vakavissaan harkinnut tai suunnitellut itsemurhaa. Se on aivan helvetin paljon.
Erilaiset mielenterveydenhäiriöt ovat hyvin yleisiä transihmisten keskuudessa. Tietenkään ne eivät kaikki johdu yksistään sukupuoliristiriidasta, vaan ovat yleensä monimutkainen ongelmavyyhti. Aiemmin mainitussa tilastossa on toki huomioitava myös se, että tukifoorumille voi hakeutua suurilta osin ihmisiä, jotka kokevat voimakkaimmin tarvitsevansa tukea asian käsittelyn kanssa. Sen lisäksi kaikki itsemurhaa harkitsemattomat eivät välttämättä ole edes vastanneet kyselyyn, sillä he eivät välttämättä koe sen koskevan juuri heitä. Eli tilasto voi olla monin tavoin vinoutunut, mutta näkisin sen lähinnä korostavan ongelmaa, joka on erittäin kipeästi todellinen. On olemassa myös vakavammin tehtyjä tilastoja aiheesta ja ne ovat samansuuntaisia; itsemurha-ajatukset ovat erittäin paljon yleisempiä transihmisillä kuin cisihmisillä.
Transtutkimusyksiköissä on myös diagnosoitu mitä erikoisempia persoonallisuushäiriöitä, joiden nojalla heiltä on evätty diagnoosi ja hoidot. Monet näistä persoonallisuushäiriöistä vaatisivat todentamiseen pidemmän seurantajakson. Suureksi osaksi tämän vuoksi molemmat transyksiköt poikivat syytteitä hoitovirheistä jatkuvasti. Monella varsin mahdollisesti onkin persoonallisuushäiriö, mutta ensinnäkään sen ei itsessään pitäisi olla este transsukupuolisuudelle ja toisekseen näiden häiriöiden diagnosoinnissa olisi hyvä kuulla myös tutkittavalla olevaa pidempää hoitokontaktia. Monet transihmisistä ovat käyneet jonkinlaisessa terapiassa, psykologilla tai psykiatrilla jo aikaisemmin ja näillä on monesti pidemmältä aikaväliltä näkemystä tutkittavan persoonasta. (Näitä persoonallisuushäiriödiagnooseja on annettu myös henkilöille, joiden oman näkemyksen lisäksi myös läheiset ja pidemmät hoitokontaktit ovat todenneet, että diagnoosi ei ole osuva.)
Persoonallisuushäiriöhäröilyt eivät rajoitu vain yksittäisiin hoitohenkilökunnan jäseniin, vaan ongelma vaikuttaisi olevan jollain tapaa rakenteellinen. Olen kuullut syytöksiä hoitovirheestä melkein kaikista transyksiköissä työskentelevistä psykologeista ja lääkäreistä. Transtutkimusyksikön sisäinen logiikka ei ole yhdenmukainen muun sairaanhoitoa koskevan lainsäädännön kanssa.
Miten siis pitäisi erotella sukupuoliristiriidan tavoin oireilevista masentuneista transihmiset ja muuta tilapäistä ristiriitaa kokevat ihmiset? Tällä hetkellä laki vaatii, että saadakseen diagnoosin f64.0 - transsukupuolisuus, on oltava "vähintään kahden vuoden yhtäjaksoinen kokemus vastakkaiseen sukupuoleen kuulumisesta". Tämän lain tulkinta on välillä hieman mielenkiintoista tutkimusyksiköissä. Vaikka suurin osa transsukupuolisista on kokenut lapsesta saakka olevansa väärään sukupuoleen kuuluvassa kehossa, ei heillä yleensä ole ollut keinoja sanallistaa sitä. Sitten itsemurha-ajatuksissaan nuori voi havahtua siihen, että niin, minähän olen transsukupuolinen ja minulla on oikeus saada tähän hoitoa. Silloin kahden vuoden odottelu voi tuntua varsin tuskaiselta ja murentaa psyykettä. Lisäksi hämmennystä on aiheuttanut se, että pitääkö identifioida itsensä esimerkiksi mieheksi vai transmieheksi. Vaikka olisi aina kokenut olevansa naisen ruumiiseen syntynyt mies, se ei välttämättä ole kelvannut tutkimusyksikölle, jos henkilö ei ole identifioinut itseään nimenomaan "transsukupuoliseksi". Tällainen lähestymistapa on sinänsä täysin naurettava ja vähän sama kuin syöpäpotilaan täytyisi identifioida itsensä syöpäpotilaaksi saadakseen diagnoosin.
Lähteitä, täsmennyksiä ja lisää ajatuksia tai vastauksia yksittäisiin kohtiin saa vaatia. Yritin kirjoittaa mahdollisimman monelta kannalta, enkä viitsi yhdessä blogikirjoituksessa pureutua jokaiseen kohtaan juurta jaksaen. Enemmänkin sanottavaa näistä olisi.
Muoks.
Niin joo, jotain voisi linkata tuosta juridisestakin sukupuolesta: Voiko mies synnyttää?
Pitäisi varmaan tehdä kokonainen kirjoitussarja asioista, jotka ovat pielessä transprosessissa ja -tutkimuksissa.
Aihe on luonnollisestikin lähellä itseäni, joten en ole kaikkein objektiivisin arvioimaan, mutta toisaalta aihe myös kiinnostaa minua sen henkilökohtaisuuden vuoksi erittäin paljon ja olen siksi valmis ottamaan asioista vielä tavallistakin enemmän selvää. Eli aihe on henkilökohtainen ja tunnen sen hyvin.
Transpiireissä mielellään vaalitaan ajatusta siitä, että masennus ei voisi laukaista sukupuoliristiriidan kaltaisia kokemuksia. Olen itsekin tämän seurauksena syyllistynyt siihen. Se ilmeisesti on mahdollista. Sen yleisyydestä en kuitenkaan osaa sanoa. Vaikeaksi tilanteen tekee myös se, että masennus on hyvin yleistä transihmisillä. Eli on olemassa vaikeasti masentuneita, jotka kokevat sukupuoliristiriitaa ja ovat transihmisiä sekä heitä joihin pätee muutoin sama, mutta heidän sukupuoliristiriitansa menee ohi masennuksen mukana. Tämä asettaa transtutkimuslaitoksen varsin hankalaan asemaan.
Kärjistäen tämä voisi esittää niinkin, että kumman oikeus priorisoidaan korkeammalle: transihmisen oikeus saada koettua sukupuolta vastaava ruumis (ja vakavimmassa tapauksessa välttää itsemurha) vai masentuneen cis-ihmisen oikeus lisääntymiskykyiseen ruumiiseen. Hyvin kärjistettynä tämä on siis mahdollista nähdä tilanteena, jossa cisihmisten lisääntymiskykyä pidetään transihmisen elämää tärkeämpänä suojeltavana.
En näe asiaa ihan näin suoraviivaisena, mutta tämä saattaa avata lukijalle, miksi aihe herättää erittäin voimakkaita tunteita transihmisissä / heidän läheisissään. Tästä voi seurata myös ylireagointia sekä suoranaista vihaa tutkimusyksikköä ja yhteiskuntaa kohtaan. Korjaushoidot ovat oikeasti monelle elämän ja kuoleman kysymys. Eräällä transihmisten tukifoorumilla, jossa itsekin pyörin, tehdyn kyselyn mukaan 8% transihmisistä ei ole koskaan vakavissaan harkinnut tai suunnitellut itsemurhaa. Eli 92% kaikista vastanneista transihmisistä on vakavissaan harkinnut tai suunnitellut itsemurhaa. Se on aivan helvetin paljon.
Erilaiset mielenterveydenhäiriöt ovat hyvin yleisiä transihmisten keskuudessa. Tietenkään ne eivät kaikki johdu yksistään sukupuoliristiriidasta, vaan ovat yleensä monimutkainen ongelmavyyhti. Aiemmin mainitussa tilastossa on toki huomioitava myös se, että tukifoorumille voi hakeutua suurilta osin ihmisiä, jotka kokevat voimakkaimmin tarvitsevansa tukea asian käsittelyn kanssa. Sen lisäksi kaikki itsemurhaa harkitsemattomat eivät välttämättä ole edes vastanneet kyselyyn, sillä he eivät välttämättä koe sen koskevan juuri heitä. Eli tilasto voi olla monin tavoin vinoutunut, mutta näkisin sen lähinnä korostavan ongelmaa, joka on erittäin kipeästi todellinen. On olemassa myös vakavammin tehtyjä tilastoja aiheesta ja ne ovat samansuuntaisia; itsemurha-ajatukset ovat erittäin paljon yleisempiä transihmisillä kuin cisihmisillä.
Transtutkimusyksiköissä on myös diagnosoitu mitä erikoisempia persoonallisuushäiriöitä, joiden nojalla heiltä on evätty diagnoosi ja hoidot. Monet näistä persoonallisuushäiriöistä vaatisivat todentamiseen pidemmän seurantajakson. Suureksi osaksi tämän vuoksi molemmat transyksiköt poikivat syytteitä hoitovirheistä jatkuvasti. Monella varsin mahdollisesti onkin persoonallisuushäiriö, mutta ensinnäkään sen ei itsessään pitäisi olla este transsukupuolisuudelle ja toisekseen näiden häiriöiden diagnosoinnissa olisi hyvä kuulla myös tutkittavalla olevaa pidempää hoitokontaktia. Monet transihmisistä ovat käyneet jonkinlaisessa terapiassa, psykologilla tai psykiatrilla jo aikaisemmin ja näillä on monesti pidemmältä aikaväliltä näkemystä tutkittavan persoonasta. (Näitä persoonallisuushäiriödiagnooseja on annettu myös henkilöille, joiden oman näkemyksen lisäksi myös läheiset ja pidemmät hoitokontaktit ovat todenneet, että diagnoosi ei ole osuva.)
Persoonallisuushäiriöhäröilyt eivät rajoitu vain yksittäisiin hoitohenkilökunnan jäseniin, vaan ongelma vaikuttaisi olevan jollain tapaa rakenteellinen. Olen kuullut syytöksiä hoitovirheestä melkein kaikista transyksiköissä työskentelevistä psykologeista ja lääkäreistä. Transtutkimusyksikön sisäinen logiikka ei ole yhdenmukainen muun sairaanhoitoa koskevan lainsäädännön kanssa.
Miten siis pitäisi erotella sukupuoliristiriidan tavoin oireilevista masentuneista transihmiset ja muuta tilapäistä ristiriitaa kokevat ihmiset? Tällä hetkellä laki vaatii, että saadakseen diagnoosin f64.0 - transsukupuolisuus, on oltava "vähintään kahden vuoden yhtäjaksoinen kokemus vastakkaiseen sukupuoleen kuulumisesta". Tämän lain tulkinta on välillä hieman mielenkiintoista tutkimusyksiköissä. Vaikka suurin osa transsukupuolisista on kokenut lapsesta saakka olevansa väärään sukupuoleen kuuluvassa kehossa, ei heillä yleensä ole ollut keinoja sanallistaa sitä. Sitten itsemurha-ajatuksissaan nuori voi havahtua siihen, että niin, minähän olen transsukupuolinen ja minulla on oikeus saada tähän hoitoa. Silloin kahden vuoden odottelu voi tuntua varsin tuskaiselta ja murentaa psyykettä. Lisäksi hämmennystä on aiheuttanut se, että pitääkö identifioida itsensä esimerkiksi mieheksi vai transmieheksi. Vaikka olisi aina kokenut olevansa naisen ruumiiseen syntynyt mies, se ei välttämättä ole kelvannut tutkimusyksikölle, jos henkilö ei ole identifioinut itseään nimenomaan "transsukupuoliseksi". Tällainen lähestymistapa on sinänsä täysin naurettava ja vähän sama kuin syöpäpotilaan täytyisi identifioida itsensä syöpäpotilaaksi saadakseen diagnoosin.
Lähteitä, täsmennyksiä ja lisää ajatuksia tai vastauksia yksittäisiin kohtiin saa vaatia. Yritin kirjoittaa mahdollisimman monelta kannalta, enkä viitsi yhdessä blogikirjoituksessa pureutua jokaiseen kohtaan juurta jaksaen. Enemmänkin sanottavaa näistä olisi.
Muoks.
Niin joo, jotain voisi linkata tuosta juridisestakin sukupuolesta: Voiko mies synnyttää?
Pitäisi varmaan tehdä kokonainen kirjoitussarja asioista, jotka ovat pielessä transprosessissa ja -tutkimuksissa.
Kommentit
Lähetä kommentti