Vuosiyhteenveto

Nyt musta oikeastaan tuntuu, että haluan tehdä jonkinlaisen vuosiyhteenvedon. Aina ei ole tuntunut, joten en ole joka vuosi tehnyt sellaista.

Tämän vuoden alussa tiedostin, että mulla oli paljon työstettäviä asioita, joita lähdin purkamaan hiljalleen auki. Oikeastaan jo vuodenvaihteessa oli aika hyvin nähtävissä, millaisten asioiden kanssa pääsisin painimaan seuraavaksi vuodeksi.

Tammikuussa

Käsittelin paljon tunnekavalkadiini jostain tarkoin vartioidusta kolkasta livahtanutta ihastusta. Kerroin tammikuun aikana ihastukselleni, mistä tuulee. Se oli oikeastaan siinä. Häntä ei ilmeisesti kiinnostanut, joten jatkoin hänen kaverinaan kuten siihenkin asti. Tunnepuolella se ei ollut ihan niin yksinkertaista, mutta pääsin kevään aikana eteenpäin.

Helmikuussa

Tärkein asia oli leikkaus. Minulta siis leikattiin tissit. Se paransi merkittävästi omaa kehosuhdettani. Peilikuva alkoi näyttää oikealta. Siitäkin huolimatta, että olin fyysisesti melko kyvytön ensimmäisen kuukauden ajan leikkauksen jälkeen, tuntui jostain syystä vahvemmalta.

Maaliskuussa

Kirjoitin hyvin vähän mitään blogiin, mutta pohdin paljon minäkuvaani, ihastumista ja etäsuhdetta ja sitä miten ne ovat vuorovaikutuksessa toistensa kanssa.

Huhtikuussa

Kirjoitin vielä maaliskuutakin vähemmän mitään blogiin, mutta käsiteltäviä aiheita elämästäni ei silti puuttunut. Olen omaan päiväkirjaani kirjoittanut seuraavaa:

Musta tuntuu, että työkaverini etsimällä etsivät musta vikoja. Huonoja puolia ja tekemättömiä hommia. Ja löytyyhän niitä. Tietenkin. Se tekee mulle olon, että mun pitäis alkaa tehdä samoin - ikäänkuin puolustautuakseni. Jokin osa ylpeyttäni kokee tulleensa loukatuksi ja haluaisi kostaa. En kuitenkaan halua lähteä siihen, koska se nyt vaan on sillein lapsellista ja epärakentavaa. Enkä mä toki voi tietää, onko tämä oikeasti sitä, mitä mä tulkitsen sen olevan, vai vaan sitä, että projisoin omaa itsekriittisyyttäni heihin.
10.4.2018

 Myöhemmin kävi ilmi, että olin itse asiassa tulkinnut aivan oikein ja sitä sitten käsiteltiin hartaudella. Kuten myös kaikkia vikojani ja tekemättömiä töitäni.

Toukokuussa

Aloin uudelleenorientoitua. Olin päässyt yli ihastuksesta ja minäkuvani murroksesta. Olin alkanut saada vähän välineitä työstää asioita, jotka olivat hiertäneet työpaikallani, mutta suhde työkavereihini oli edelleen hankala.

Kesäkuussa

Suhde työkavereihin alkoi elpyä, mutta huomasin edelleen stressitasojeni alkavan nousta, kun keskustelin heidän kanssaan viestitse. Kirjasin päiväkirjaani seuraavaa:

--työkavereideni kehutkin tuntuvat jollain kierolla tapaa haukuilta. Sillein, että nyt hoidit tän hienosti (yleensä et). Toisaalta on erittäin hyvä saada myös positiivista (?) palautetta ja on mukava tietää vaihteeksi mitä tekee oikein verrattuna siihen, miten sen voisi tehdä väärin.
19.6.2018

 Olin kesäkuun aivan järjettömässä stressissä ja jatkuvassa hälytysvalmiudessa. Kirjoitin 28.6.: "Täydellinen vapaapäivä olis sellanen, että ei tarttis tehdä yhtään töitä".

Heinäkuussa

Yritin pohtia ratkaisuja siihen, että mulla on liikaa töitä ja reflektoin aivojeni ihastustaipumusta. Yritin kehittää jonkun menetelmän, millä sanoa itselleni riittävän varhaisessa vaiheessa, että olisi huono idea ihastua tähän ihmiseen ja sitten olla ihastumatta.

Elokuussa 

Huomasin epäonnistuneeni menetelmän kehittämisessä. Kuukauden aikana tuli sen seurauksena käsiteltyä taas paljon ihastusjuttuja ja niiden pohdintojen sivutuotteena tein muutamia havaintoja itsestäni:

Kaipaan kosketusta. Kaipaan läheisyyttä. Kaipaan läheisiä ystäviä. Kaipaan läheisten läsnäoloa. Onko se sitten ollut jotain ylpeyttä, miksi en ole sitä voinut tunnustaa ja tunnistaa? En tiedä, mutta nyt se sattuu, niin kuin nyt epämiellyttävä totuus sattuu. Tuntuu tyhmältä, etten ole käsittänyt sitä aiemmin.
29.8.2018

Vatvottuani ihastusjuttuja aikani päädyin tekemään saman, minkä tammikuussa ja kerroin uudelle ihastukselle, että hei tämmönen homma. Keskustelimme ja tulimme siihen lopputulemaan, että olisimme mielellämme ystäviä ja väistäisimme sen draamamiinakentän, jonne mikä tahansa muu säätäminen meidät veisi.

Syyskuussa

Olin hyvin väsynyt ja minusta tuntui, ettei minulla ole tilaa tai aikaa levätä. Mulla oli syyskuussa pieni leikkauksen korjausleikkaus. 

Lokakuussa

Pohdin omia arvojani, etäsuhdettani ja tulevaisuuttani nykyisessä työpaikassani.

Marraskuussa

Aloin saada sellaisia asioita tehtyä, jotka olivat roikkuneet to-do-listallani kesästä saakka. Totesin, että ihastus aiheuttaa edelleen jonkinlaista resonointia minussa. Havaitsin, että tarve vapaalle ja rentoutumiselle ei ole vieläkään tyydytetty ja etäsuhteessani on ongelmia. Yritin vähentää töitä, mutta se aiheutti vain lisää stressiä. Tuntui, että pää oli lakannut toimimasta kunnolla. Tein yhden ihmisen avustuksella suunnitelman itselleni loppuvuodeksi. 

Joulukuussa

Alkoi helpottaa. Aloin saada tilaa rentoutua. Pystyin alkamaan korjata etäsuhteen ongelmia. Ihastus alkoi stabiloitua ystäväksi. Siitä huolimatta, että mainitsen näistä peräkkäin, en näe niillä olevan suoranaisesti yhteyttä. En voi edelleenkään sanoa tietäväni mitään siitä, mitä syksyinen ihastukseni on tuntenut mua kohtaan tämän vuoden aikana, mutta ei sillä varmaan ole väliäkään. Ainakin toivon, että hän olisi sanonut, jos siinä olisi jotain, millä olisi jotain väliä.

Yhteenvetona 

Tämä vuosi on ollut vaiheikas. Mulla on ollut paljon asioita, mitä mun on täytynyt käsitellä ensin rauhassa itsekseni tai jonkun sopivaksi katsomani henkilön tuella. Kaiken sen jälkeen on jäänyt aika vähän aikaa ja energiaa kirjoittaa blogiin. Siksi huomaan, että mun on täytynyt lainata blogini sijaan päiväkirjaani, joka on ollut blogia ahkerammassa käytössä.