Kehukatkero

Tajusin tänään, että olen katkera. Kuuntelin yhden ihmisen ylitsevuotavaa kehua toiselle sukupuolelle ja sen hienoudelle. Aivoni kelasivat jatkuvalla syötöllä vastaväitteitä ja kaikenlaisia tapoja negatoida se, mitä hän oli juuri sanonut. Sitten näin, miten tärkeää se oli näille ihmisille. Näin, miten paljon ne ovat kaivanneet tällaista validointia omalle sukupuolelleen ja pysäytin sen kelan.

Kysyin itseltäni, miksi. Miksi ihmeessä haluaisin viedä tämän pois näiltä ihmisiltä? Eihän se ole pois minulta. Vai onko?

Havahduin miettimään asiaa. Riippuuko suhtautumiseni siitä, ylistetäänkö naisia vai miehiä? Ei, ei se oikeastaan riipu.

Käytyäni jonkun aikaa keskustelua itseni kanssa oivallus iski minuun. Minun on vaikea kuunnella ylistyksiä miehille ja naisille, sillä koen joutuvani jatkuvasti kamppailemaan saadakseni edes olla olemassa. Tuntuu turhanaikaiselta nipottamiselta edes ilmaista halua olla olemassa ilman, että mun sukupuolta pilkataan. Tällaisen epäsuhdan tajuaminen tekee aivan helvetin kipeää ja tuntuu todella epäreilulta. Tajuan varmaan tämän vasta nyt sen takia, että olen ollut aivan liian paksunahkainen antaakseni taisteluhelikoptereiden mennä ihon alle. Tai ainakaan näyttääkseni sitä.

Ei tämä toki vie pois sitä, että miehet ja naiset kaipaavat myös validointia omalle sukupuolelleen. Ei, vaikkei heillä olisikaan samanlaista perspektiiviä ja ymmärrystä siitä, miten valtava on sukupuolivähemmistöjen edustajien kokema validoinnin puute. En mä kuitenkaan halua alkaa mihinkään uhriolympialaisiin.

Tästä aiheesta puhuminen on jo muutenkin hirvittävän vaikeaa. Sukupuolivähemmistöt hirvittävän helposti nähdään tai näytetään uhreina ja uhriutujina. Enkä mä haluaisi olla kumpikaan. Olen vierastanut sitä niin vahvasti, että ennemmin olen vähätellyt omia tarpeitani ulkopuoliselle validioinnille.

Olen jo joskus pohtinut sitä, mitä etuja muunsukupuolisuudessa on. Musta kuitenkin tuntuu, että haluan vielä kirjoittaa oodin muunsukupuolisuudelle.

Ehkäpä kirjoitankin. Kuka muukaan sen tekisi?