äLLiä ja marttyyrejä

Ykkösellä kaikki onnistuu ja niin poispäin. Kolmosella kaikki paineet kasataan samaan syssyyn ja kirjoitukset senkun lähenee.

”Kirjoituksissa sitten sitä ja tätä…”
Osa ottaa riemumielin kaikki mahdolliset vinkit vastaan ja samalla moralisoi niitä, jotka eivät ota.
”No oma on häpeensä, kun ei sit saa opiskelupaikkaa.”
Tämän kommentin jälkeen tulee huoli omasta pärjäämisestä.
”Mä en oikeesti tiedä, mitä mä tekisin, jos mä en saa opiskelupaikkaa. Kun ei töitäkään laman aikana varmaan saa…” erästä koulukaveriani siteeraten.

Kaksoistutkinnon suorittajat kritisoivat lukiolaisia marttyyriydestä. 

”Ei se nyt niin kamalaa ole. Vaikka mä joudunkin tekemään töitä, niin jää mulle vapaa-aikaakin.”

Tuttavani suorittaa kaksoistutkintoa. Hänen mukaansa lukiolaisten pitäisi olla kiitollisia kaksoistutkinnon suorittajista, sillä heidän avullaan pisterajat pysyvät vähän alempana. Heillä on tavoitteena päästä läpi. Kaikki muu on vain extraa.

Lukiolaisen mitta on se, montako ällää tulee. Ainakin tällainen käsitys helposti muodostuu. Huonolla lukiolaistodistuksella ei tee mitään. Se on liian kovaa käytettäväksi edes vessapaperina. Hyvällä taas on mahdollisuudet päästä opiskelemaan vaikka minne. Ammattikoulututkinnolla sen sijaan voi päästä oikeasti töihin. Voi päästä.

Tarkoitus ei ole valittaa siitä, että olen valinnut lukion tai että sinne meneminen olisi tyhmää. Se on vain pakollinen virstanpylväs, jotta pääsisin seuraavan askeleen kohti haluamaani työtä. Jotkut tarvitsevat sen kolme-neljä vuotta lisää miettimisaikaa, mitä haluaa tehdä työkseen tai opiskella. Tarkoitus on avata erityisesti viimeiselle vuodelle kasautuvia paineita heille, jotka niitä ihmettelevät.