Tavoitteena täydellisyys

En ymmärrä.

En ole pitänyt itseäni mitenkään kilpailuhenkisenä ihmisenä. En pidä erityisemmin kilpailuista. Silti huomaan, että lähes kaikki harrastukseni on jollain tapaa suorittamista.

Piirrän. Yritän piirtää mahdollisimman hyvin. Aina paremmin kuin viime kerralla. Aina olen huonompi, kuin joku muu. Kirjoitan. Puran omaa inspiraatiotani... mutta samalla suoritan. Yritän kirjoittaa teknisesti jotain mahdollisimman hyvää, luettavaa ja mielenkiintoista. Suoritan.

Olen toki lukenut juttuja siitä, millaista suorittamista koko nykypäivä on. Olen ymmärtänyt niiden pointin. Silti se vasta nyt puhuttaa juuri minua. Mietin, että tarvitsisin jonkun harrastuksen, joka ei olisi suorittamista.

Koulu on yhtä suorittamista. Koskaan ei ole riittävän hyvä. Ihmiset kertovat, miten tavoitteena on siitä ja siitä ja vielä siitäkin aineesta laudatur. Ylioppilaan arvo määräytyy sen perusteella, montako laudaturia sillä on. Minä tuskin kirjoitan yhtäkään, jos ajatellaan realistisesti. Tavoitteet ovat korkealla, vaikken luultavasti saavuta niitä. Onkohan se hyvä juttu? Toisaalta minulla on motivaatiota kehittyä. Toisaalta… miksi? Miksi minun pitäisi kehittyä?

Koska minä haluan. Minä haluan kehittyä. Minä haluan piirtää ja kirjoittaa aina vain paremmin. Haluan osata kaikki koulujutut aina vain paremmin. Haluanhaluanhaluan.

Enkä tiedä miksi.

Kehittyminen on kai joku itseisarvo. Arvo sinällään. Siihen siis pitäisi pyrkiä sen itsensä vuoksi.

Mutta kun en ymmärrä miksi…