Menetyksiä

Olen tänäkesänä menettänyt yhden ystävän ja kaksi läheistä kissaa. Kissoja mun on melko helppo käsitellä. Ne eivät olleet edes omia kissoja, vaikka tunnistankin, että niiden kuolemat koskettivat. Olen haudannut jo monta kissaa eläessäni. Molemmat tämän kesän kuolemista on hoidettu sen verran hyvin, että mulla on rauha niiden suhteen. 

Sen sijaan huomaan, että en oo jotenkin saanut oksennettua systeemistäni ulos kaikkea liittyen ystävääni.

Haluaisin kirjoittaa hänestä. Muistella sitä ihmistä, jonka tunsin. Pohtia sitä ihmistä, jonka elämässä olin enää nyt niin vähän, että sain kuulla hänen kuolemastaan vasta kuukausia myöhemmin. Kertoa lahjakkaasta ihmisestä, jonka unelmat kuolivat yksi toisensa jälkeen ja joka lopulta puutteellisen lääkityksen aiheuttamien mielialavaihteluiden kourissa tappoi itsensä.

Musta kuitenkin tuntuu, että en nyt pysty siihen tämän enempää. 

Ehkä mun täytyy kunnioittaa sitä.

Verta, lunta ja kissanpentuja

Otsikossa mainitut asiat eivät (onneksi) liity toisiinsa.

Ystävälläni on sijaiskotoilemassa kolme villin puoleista kissanpentua. Kaivoin ne kaikki jostain nurkasta sylittelemään. Yhdestä kuoriutui hyvinkin utelias vilperi. Toisesta sylikissa ja kolmas pysyi yhtä hämmentyneen villinä. Eivät tosin pahiten villiintyneitä pentuja, mitä minä olen nähnyt. En saanut edes yhtään verta vuotavaa naarmua. Pari kutiavaa kylläkin. Vinkkinä muuten kaikille, jotka haluaisivat kissan, mutta ovat epävarmoja kustannuksista: kannattaa ryhtyä esyn sijaiskodiksi. Saa muutamaksi kuukaudeksi kerrallaan lemmikin (suurin osa kodinetsijöistä on kissoja) ja esy maksaa viulut.

Oma kissani alkoi pissailla ympäriinsä muutettuamme kesälomien päätyttyä takaisin maalta. Olin siirtänyt kissan hiekkalaatikkoa, mutta juuri muuta muutosta ei ollut kissan elämässä tapahtunut. Nyt siirsin hiekkalaatikon takaisin, otin siitä oviluukun pois, kuurasin sen perusteellisesti ja toivon sen auttavan.

Kanikin on jotenkin mystisesti huomannut talven tulleen. En tiedä, miten se meidän keittiöömme on huomannut lumen alkaneen vuotaa taivaista, mutta jostain se ilmeisesti sen on huomannut. Ainakin siitä karvanlähdön määrästä päätellen.

Lunta on satanut koko päivän. Nyt lakkasi satamasta ja viitsin kävellä viereisestä kerrostalosta, kaverin luota, kotiin. Siellä joimme kuumaa kaakaota ja välttelimme maailmaa. Tuntuu, että se ja pikkukissojen metsästys tv-tason takaa oli juuri sitä, mitä tähän päivään kaipasin.

Nyt päätä särkee lievästi. On tosin särkenyt jo pidemmän aikaa. Lisäksi on jotenkin yleisesti kettuuntunut olo ja tekee mieli syödä about kaikki. Yhteinen nimittäjä:

Kaikki on paskaa

paitsi kusi.

Päivän teemasana: Kusi
Päivän tuoksu: Kissanpissa
Päivän fiilis: Kosminen vitutus
Päivän paras asia: Kaverit, joiden kanssa jakaa vitutus

Aamulla myöhästyn luennolta, koska kissa pissaa vesikuppiinsa. Katsomme luennolla elokuvan kansanmurhasta, jonka jälkeen tuntuu suorastaan pahalta olla ihminen.

Tarkistan sähköpostit ja havaitsen, että siellä vironopettajani kyselee niiden kurssien perään, joiden eteen en ole koko syksynä laittanut tikkua ristiin.

Mulla on 20 opintopisteen edestä suorituksia kiinni erinäisissä esseissä ja tekemättömissä tenteissä.

Menen ainejärjestömme kokoukseen (myöhässä sieltäkin, koska elokuva kesti niin pitkään). En tahdo oikein saada kiinni mistään. Minua ärsyttää ja tuntuu, että ainejärjestö vaatii minulta jatkuvasti kaikkea antamatta oikein mitään vastineeksi. (Todellisuudessa johtunee siitä, että mulla ei ole aikaa nauttia mistään ainejärjestömme toiminnasta, mutta olen liian vastuuntuntoinen sanoutuakseni irti kaikista velvollisuuksistani.) Huomaan alkaneeni projisoida huonoa oloani muihin sekä olevani nälkäinen ja katson parhaaksi poistua kokouksesta kesken, ennen kuin alan sanoa jotain oikeasti ikävää.

Syön salaatin ja alan keräillä itseäni. Tajuan, etten syönyt muuta aamupalaa kuin yhden jogurtin ja kello alkoi olla jo yksi. Ketuttaa.

Menemme kavereideni kanssa hakemaan jänniä erikoispokemoneja game stopista, jonne ne eivät kuitenkaan ole saapuneet. Menemme jogurttijäätelölle ja kun vitutustaso on laskenut kosmisesta siedettävälle tasolle, siirryn näytelmän läpilukuun, jossa olen tuottajan roolissa paikalla.

Kotiin tullessani haisee edelleen pissa ja vanhempani (mukaan lukien siisteydestä tarkka äitini) on tulossa huomenna kylään.

Ehkä ainoa syy, miksi en hajoa palasiksi juuri nyt on kaverit ja se, että en laittanut aamulla piilareita päähän. Kertakäyttöisten piilarien ottaminen pois kuivasta silmästä on meikältä aika vitunmoinen suoritus. (Niiden laittaminen on sitä myös.)

MUOK:
Tämä on muuten 500s. postaukseni blogiin.

Kauhukeskiviikko

Olen nyt törmännyt moniin piirroselokuviin, joita ei mitä ilmeisemmin pitäisi näyttää lapsille, mutta joita lapset ovat katsoneet silti ja jotka ovat erittäin häiritseviä ja traumatisoivia. Tässä muutama niistä.

Plague dogs
Kertoo koe-eläiminä olleista koirista, jotka karkaavat tutkimuslaboratoriosta. Häiritseviä kohtauksia, psyykeen järkkymistä ja muuta mukavaa.

Watership down
Kanit joutuvat etsimään uuden elinalueen. Kaikki eivät selviä matkasta. Lisäksi mukana on outoja harhoja ja natsipupuja. Tätä ainakin tuli Suomessakin joskus telkkarista.

Felidae
Kulmakunnan kissoja tappaa joku tai jokin ja juuri mestoille muuttanut, naurettavan hyvännäköinen kastroimaton kolli alkaa selvittää tapausta. Se myös näkee todella häiritseviä unia. Siis oikeasti.

Kissaisä

Naapurin naaraskissa teki pennut. Naapurin alle kouluikäiset lapset katselivat pentuja ja vanhempi totesi, että ne näyttävät ihan siltä, kuin ne olisivat meidän kissamme eikä heidän kissansa pentuja. Pennut muistuttivat kieltämättä selkeästi väritykseltään vanhempieni leikkaamatonta kollikissaa. Tästä sitten seurasi seuraavanlainen keskustelu:

Minä: Ne voivat ollakin meidän kissan pentuja.
Lapsi: Mutta ne tuli meidän kissan vattasta!
Minä: Niin, mutta meidän kissa voi olla niiden isä.
Lapsi: Ai se on poikakissa?
Minä: Juu.
Lapsi: ...Muuttaako se sit meille?

Kun kissa ei syö

Oli vähän turhan jännää eilen. Vieläkin kroppa tuntuu jotenkin väsyneeltä.

Meidän kissa oli ollut useamman päivän syönyt huonosti. Annettiin parafiiniöljyä lauantaina ja asiat alkoivat tulla läpi, mutta ruokahalu ei parantunut ja oksentelu pahentui. Sunnuntaina kattelin sitä ja päätin, että maanantaina pitää alkaa katsella eläinlääkäriaikaa.

Maanantaina kissa oksensi edelleen, mutta oksennut oli kirkasta ja punertavaa, eikä se ollut syönyt tyyliin mitään vuorokauteen. Juonut kyllä, mutta ei vissiin pysynyt kovin hyvin sisällä. Aloin sitten ottaa yhteyttä eläinlääkäriasemille Oulussa ja sain kaupungin eläinlääkärille päivystysajan viideksi.

Kissa ilmoitti, että ei tykkää eläinlääkäristä, mutta vastarinta oli melko ponnetonta. "Jotain ikävää ne tekee kuitenkin". Ja tekikin. Mitattiin ensiksi lämpö. Totesin ääneen kissalle, että "tää varmasti tuntuu ikävältä. Se tuntuisi ihmisestäkin ikävältä". Sitten mietin hetken ja sekä yleisen korrektiuden, että oman mieleni keventämisen vuoksi lisäsin: "Ainakin useimmista." Eläinlääkäri, nuori mieshenkilö alkoi nauraa vaivaantuneesti ja totesi, että meitä on moneen junaan.

Kissalta otettiin verinäytteet ja tunnusteltiin vatsaa. Siellä tuntui olevan jotain, mihin kissa reagoi. Kissa sitten rauhoitettiin ja pistettiin tippaan. Koska mistään ei selvinnyt mitään, niin eläinlääkäri sanoi, että kissa pitäisi avata ja leikkauksen hinta-arvio oli 300-500 eetua. Se vähän muljahti näin opiskelijabudjetilla elävän vatsanpohjassa. Pikaisen laskutoimituksen jälkeen totesin sitten, että kyllä me siitä selvitään.

Lääkäri lähti leikkaamaan kissaa ja mietin, että miten mä sen vanhemmille perustelen. Maalla kun on vähän eri meininki eläinten kanssa. "Uusia kissoja saa ilmaiseksi" ja niin edelleen. Rokotuksia, sirutuksia ja kastrointia ei saa ilmaiseksi. Ja kissa on kuitenkin vasta alle kaksivuotias. Sillä voi hyvällä tuurilla olla vielä parikymmentä elinvuotta jäljellä.

Olin kohtalaisen sekaisin. Ainakin siinä määrin, että en kiinnittänyt hirvittävästi ympäristöön huomiota, kun kaveri lähti kuskaamaan mua kotiin leikkauksen ajaksi. Mikä oli urpoa, koska olin parin tunnin päästä tulossa takaisin hakemaan kissaa.

Epätietoisena siitä, mitä kissassa oli vialla ja tietäen, että se tulisi maksamaan riippumatta siitä jäisikö koko elikko edes henkiin siitä menin kotiin ja kasasin itseni. Käytännön asioiden ajattelu jostain syystä rauhoittaa minua. Kissa on auki leikkauspöydällä, enkä voi tehdä sen hyväksi nyt mitään. 300 euroa jaettuna kahden ihmisen maksettavaksi ei ole kovin paha. Isommasta summasta tartten vanhempien tukea. Paljonkos mulla oli tilillä rahaa ja riittääkö mun käteisnostovara... Sit totesin, että mun käteisnostovara ei riitä ja käytiin pankkiautomaatilla avokin kanssa.

Sain itteni kasattua ja lähdin hakemaan autoa lainaan. Istuin autoaan lainaavan kaverin luona teellä ja odottelin soittoa eläinlääkäristä. Soitto tuli joskus kahdeksan maissa. Tukosta ei ollut ollut (hyvä, koska esim narut olisi vittumaisia poistaa), mutta laaja tulehdus umpisuolessa kylläkin. Lähdin sitten hakemaan kissaa ja mulla meni matkaan tyyliin tunti, koska eksyin jatkuvasti matkalla. Nousin väärästä liittymästä, ajoin oikeaa tietä väärään suuntaan, ajoin ohi jne. Lopulta, joskus yhdeksän jälkeen pääsin eläinlääkärille.

Hoitaja tai joku muu hoitohenkilökunnasta antoi minulle laskun. Tasan 300. Plus päälle parillä kympillä toipumisruokaa, jossa on enemmän ravinteita. Kissa oli kuivunut ja syömättömyyden vuoksi heikentynyt, ja lisäksi lääketokkurassa, mutta ei välittömässä hengenvaarassa. Olin huolissani kissasta ja rahatilanteestani, mutta yritin kuunnella hoito-ohjeita. Onneksi ne selittivät ne kahdesti.

Lääkäri näytti kuvan leikkauksesta. Siinä oli suolia, joissa ei kuulemma ollut mitään vikaa ja sitten sellainen epämääräisemmän näköinen alue, joka oli laajalta alalta kirkkaan punainen. Se oli vissiin se tulehduskohta. Kissallani oli siis ollut ihmisen umpisuolentulehdusta vastaava tila. Onneksi vietiin se lekuriin ajoissa.

Sitten eläinlääkäri selitti hyvin pitkästi, mitä ongelmia kissallani ei ollut suolistossa. Se alkoi mennä vähän kummalliseksi. Muut vaihtoehdot tukkeumat yms. se sivuutti olankohtautuksella, mutta ilmeisesti hänen mielestään kaikkein jännin mahdollinen ongelma piti selittää oikein juurta jaksaen. Samaan aikaan eläinlääkäri havainnollisti suolen itsenä sisään menemistä sormillaan. Se näytti jokseenkin häiritsevältä ja muuttui aina vain häiritsevämmäksi, kun se jatkoi sitä tyyliin viitisen minuuttia putkeen. Lopuksi hän vielä totesi: "Mutta niin siis ei tässä tapauksessa käynyt... että suoli olisi mennyt itsensä sisään *käsiele*".

Joo ei käynyt niin ei.

Kaiken hämmentävyyden jälkeen sain kuitenkin tokkuraisen kissan, antibiootteja, kipulääkettä ja toipumismuonaa mukaani. Kotona kissa makasi paikallaan ja alkoi loppuillasta liikkua vetelän puoleisesti ja epäfunktionaalisen oloisesti. Lisäksi se pyydysti näkymättömiä perhosia maatessaan lattialla.

Yöksi laitoimme kissan vessaan nukkumaan siltä varalta, että se oksentelisi tai ripuloisi. Se oli yön aikana päässyt sieltä pois ja mennyt ruokakupilleen, jonne olimme unohtaneet sen vanhat ruuat. Kaulatötterön takia, se ei vissiin ollut voinut kuin vähän siirrellä ruokaa ympäriinsä, mutta ilahduin siitä, että sillä on ruokahalua.

Nyt se liikkuu normaalisti, eikä yhtä apaattisesti ja ponnettomasti kuin ennen lääkärikäyntiä. Vähän pöljän oloinen se on edelleen, mutta näyttäisi olevan toipumassa.

Valjaskissa

Eilen meille tuli lähetys zooplussalta. Sieltä tuli maailman hienoin lelu: lintukeppi sekä ruokaa ja uudet valjaat, joissa on turvavyökiinnitys. Lintukeppi on keppi, jonka päässä on narulla kiinnitetty sulkatöyhtö. Kun keppiä heiluttaa sulka matkii varsin kauniisti linnun liikkeitä ja Abra oli ihan myyty. Kissa juoksi ja pomppi sen perässä niin paljon, että se alkoi läähättää.

Eli nyt mulla on kissa, joka syö heinää, noutaa juttuja ja läähättää. Sen lisäksi se on myös ottanut näköjään tavakseen pissailla muoviastioihin. Siis vateihin ja sellaisiin, jos ne ovat jääneet pesuhuoneen lattialle. Ihmettelin pari päivää sitten, että miksi ihmeessä meidän pesuhuone haisee ihan järkyttävästi kissanpissalta. Sitten vadista löytyi kellertävää, haisevaa nestettä. Että sellaista.

Tänään päivän sana on matkustaminen. Harrastan taas vaihteeksi junabloggaamista, Abran maatessa selässäni. Kyllästyttyään sylissä makaamiseen tunki itsensä selän ja selkänojan väliin ja jäi pörisemään sinne. Ilmeisesti se on jo hoksannut, että junassa sen liikkumista penkin ulkopuolelle on rajoitettu. Junamatkustamisen se onneksi ottaa melko iisisti ja näyttää olevan helpompia eläinmatkustajia koskaan.

Vaan bussipysäkillä oli vähän toinen ääni kellossa.

Bussin odottaminen oli ihan mukavaa. Lienee tarpeellista mainita, että poikkeuksena aikaisempiin kertoihin, Abra ei ollut kopassa (sen kopasta hajosi edellisellä reissulla kahva), vaan upouusissa valjaissaan. Valjaat vaikuttivat istuvan hyvin päälle, enkä ollut vaivautunut edes kiristämään niitä, kun Abra ei pahemmin pyristellyt niistä irtikään.

Joka tapauksessa, istuskeltiin penkillä ja käytiin varovasti haistamassa kanssaodottajia näiden suostumuksella. Kaikki oli ihan mukavaa... mutta sitten saapui bussi.

Abraham siis vihaa busseja yli kaiken. Automatkustaminenkin on mälsää, mutta bussit ovat ylivoimaisesti kaikkein kamalin asia maan päällä.

Nostin kissan syliin bussin lähestyessä ja kissa oli jo silloin kauhusta jäykkä. Bussin saapuessa kohdalle se alkoi rimpuilla. Pääsin bussiin asti, rimpuileva kissa sylissäni. Kaivaessani rahapussia sen onnistui päästä sylistäni ja tempoa itsensä irti valjaista. Sitten se juoksi. Ensin suojatienreunaan, sitten hämmentyneenä se lähti juoksemaan tienviertä pitkin.

Onneksi ei tullut autoja joten juoksin pokkana perään. Kissan hidastaessa vauhtia hiljensin omani reippaaseen kävelyyn. Otin hämmentyneen kissan tukevasti syliin ja vein sen uudestaan bussiin. Harmittaa, etten ehtinyt kiittää bussikuskia, joka oli ystävällisesti odottanut meitä Abran karkuretken ajan. Kaiken huomioni vei sylissä tempova kissa. Sain kuitenkin maksettua matkani ongelmattomasti ja pääsimme istumaan.

Onneksi varsinainen bussimatkustaminen oli edes helpompaa kuin kissan ollessa kopassa. Se ei edes itkenyt vaan möllötti paikallaan sylissäni. Kiristelin bussimatkan aikana, mitä ilmeisemmin liian löysäksi jääneet valjaat.

Rautatieasemalla se oli vielä ihan kauhusta kankeana ja siitä lähti ihan valtavasti karvaa. Junassa sekin alkoi viimein rentoutua kanssamatkustaja-koirienkin rauhoittuessa.

Kootut eläinanekdootit

Keskustelimme Viron jatkokurssilla tänään lemmikkieläimistä ja kaikenlaisista eläimistä, mikä toimi innoituksena tällekin epämääräiselle blogimerkinnälle.

Olin parina kesänä vapaaehtoistyössä Virossa. Kävimme siellä tuttujen kanssa Tarton lähellä olevassa eläintarhassa. Siellä häkeissä kyltti, missä luki mitä eläimiä missäkin häkissä on. Yhdellä alueella huomasimme, että siellä oli paljon häkkejä joissa oli kaikissa sama kyltti. Kysyimme vironkieliseltä tutultamme, mitä häkeissä on. Kasvillisuuden seasta oli vaikea spotata mitään eläintä.
"Aa! See on vaarallinen eläin se!" tuttu sanoi ja tiirailimme varoen häkkeihin. Aikamme katseltuamme, meille alkoi hiljalleen valeta, minkä sorttinen otus tämä "tühi puur" oikein on... Emme vain olleet ilmeisesti nähneet niin sanotusti metsää puilta.

Puhuimme myös sisustamisesta. Minusta sisustaminen on ihan kivaa. Se olisi tosin mukavampaa, mikäli  eräällä toisella ei olisi niin kovin minun visiostani eriäviä sisustusvisioita. Enkä puhu nyt avopuolisostani.

Kani ei ole ainoa, joka täällä kritisoi tekemisiäni silloinkin, kun avokkini on poissa. Kissani mielestä, mun oli tänäaamuna facettamisen sijaan ehdottoman tarpeellista mennä katsomaan chromen asetuksia. Mä en ymmärrä miten toi kissa osaa sellasia näppäinyhdistelmiä, mistä sen omistaja voi vain haaveilla...

Kissani on siis teknologianero, kanini sisustusekspertti ja minulla ei vissiin ole muuta virkaa taloudessa, kuin tuoda ruokaa ja viedä kakkat. Tai siis ei. Koska töissä käyvä ihminen tienaa paremmin kuin opiskelija, myös se ostaa talouteen useammin ruokaa. Minä siis lähinnä vien kakkaa. Sitten kun ne oppii tekemään tarpeensa vessanpönttöön, niin minä olen täysin tarpeeton - joskin (ainakin kissan mielestä) mukava nukkuma-alusta. 

Huonoa palvelua ja kastraatti

The Eläinbloggaus

Koska elikoista on aina niin kivaa jaanata. 

Tultuamme syyslomanvietoltamme takaisin Ouluun, kani havaitsi heiniensä laadun olevan surkeaa ja palvelun muutoinkin olematonta. Väkirehupelletitkään eivät näytä kelpaavan. Porkkanaa se sen sijaan on alkanut vähän syödä (jos sen suikaloi sopivasti). Tuoreruoka uppoaisi erittäin hyvinkin ja sitä se tuleekin kerjäämään aina huomatessaan minut jääkaapin lähettyvillä.

Se sen sijaan on ihan kiva uudistus Oulun kodissa, että nurkkaan on laitettu kumolleen pahvilaatikko, jonka sisälle pääsee parista siihen leikatusta reiästä. Pahvilaatikossa on myös pehmikkeenä pyyhe. Myös avokkini arvostaa, sillä nyt se tietää, mitä kani järsii nurkassa ollessaan, sillä ainoat vaihtoehdot ovat pyyhe tai pahvilaatikko. Tärkeintä lienee, että vaihtoehtojen joukkoon ei kuulu lattialista.

Sitten tähän rakastettavaan toiseen vintiöömme, jonka avokkini juuri heitti ulos olohuoneesta. Se ilmeisesti halusi osallistua turhan ahkerasti raapimispuun kiristykseen. Nyt se on muutonkin alkanut vaikuttaa pirteämmältä. Tänään oli tosiaan se suuri päivä, kun Abrahamista tuli kastraatti. Tai siis eilen oli.

Toimenpiteeseen valmistauduttiin kahdentoista tunnin paastolla ja parin tunnin juomattomuudella. Eläinlääkäri teki perustarkistuksen ja totesi eläimen olevan terve. Sitten pistettiin takalistoon piikki, jota kissa ei äänestä päätellen oikein arvostanut. Heti päästessään se loikkasi toimenpidepöydältä alas ja meni tuolin alle luimuilemaan. Eläinlääkäri lähti huoneesta ja kissa hiipi avoimeen kuljetuskoppaansa nukkumaan. Asettauduttuaan sinne, se jäi paikoilleen, eikä reagoinut edes viereisestä huoneesta kuuluvaan koiran parkumiseen. Eläinlääkäri kävi hakemassa nukkuvan kissan ja vei sen toiseen saliin leikattavaksi. Täällä en päässyt seuraamaan toimenpidettä, kuten pienemmällä paikkakunnalla sijaitsevassa eläinlääkärissä, jossa kissamme Petteri muutama vuosi sitten leikkautettiin. Silloin operaatio oli suurin piirtein, että viilto jalkoväliin, tavara ulos ja knipsaistaan pois. Tyttökissalla operaatio on ilmeisesti vaativampi ja se näkyy hinnassakin. Kissan leikkauttamisesta joutuu yleensä maksamaan 60-150 euroa riippuen paikkakunnasta, eläinlääkäriasemasta ja kissan sukupuolesta. Yleisesti ottaen halvinta on leikkauttaa poikakissa pienellä paikkakunnalla.

Positiivinen yllätys oli, ettei tarvinnut maksaa kuin vähän reilu 80, eikä sitä yhdeksääkymmpiä, mitä eläinlääkäriaseman hinnastossa luki. En muista enää miksi. Liittyi vissiin kipulääkkeeseen. Petterin leikkauttaminen maksoi muistaakseni vähän reilu 60 euroa, mutta sille ei ilmeisesti annettukaan herätettä, kuten Abrahamille annettiin.

Ero kissalla herätteen kanssa ja ilman herätettä on näiden kahden tapauksen perusteella seuraava:

Petteri nukkui koko kotimatkan. Herättyään kopassa, se päätti lähteä sieltä ja nukahti puoleen väliin. Sitten se päätti raapia raapimispuuta ja nukahti tassu kiinni raapimispuuhun. Siihen mennessä kun olin itse päässyt koulusta muutamia tunteja myöhemmin ja tulin kotiin, se oli jo alkanut (yrittää) nukkua kuten kissan torkkuvat päikkäreitä; tassut käännettynä sisäänpäin, kissan rintakehän alle ja pää pystyssä. No Petteriä väsytti liikaa tähän asentoon, joka oli muuten täydellinen, mutta sen naama oli kiinni lattiassa. Nostin kissan syliin ja se tuntui viileämmältä kuin tavallisesti, koska nukutusaine laskee ruumiinlämpöä. Petteri oli vielä hyvin pitkään tokkuraisen oloinen.

Abraham oli hereillä takaisintullessa. Se katseli maailmaa hämmentyneen näköisenä. Se ei juuri muutoin liikuskellut, mutta vaikutti haluavan seurata maailmaa. Hirvittävästi se ei tosin näyttänyt mitään älyävän. Heti kotiin päästyämme se alkoi käveleskellä ja katsella ympärilleen. Sen takapuoli tosin näytti vähän laahaavan, eikä se jaksanut hyppiä mihinkään. ”Vahinkoja” joista eläinlääkäri oli varoitellut ei kuitenkaan tullut, vaan kaikki tavara tuli nätisti hiekkalaatikkoon.

Välillä se istui ja katseli silmät lautasina ympärilleen, kuin olisi nähnyt jotain näkymättömiä perhosia. Sylissä se ei kuitenkaan viihtynyt. Muutoinkin kissa vaikutti yleisesti ottaen olevan vähän kujalla kaikesta, vaikka yrittikin kovasti olla mukana. Muutaman tunnin päästä uskalsin antaa jo vähän ruokaa ja se katosikin varsin äkkiä kupista. Parin tunnin päästä annoin vähän lisää, eikä sekään pitkäksi aikaa jäänyt kuppiin mätänemään.

Nyt leikkauksesta on liki 12 tuntia ja kissa vaikuttaa varsin virkeältä ja tarmokkaalta. Sen touhut ovat tosin jotenkin kumman päällekäyviä. Esimerkiksi se välillä käy jalkojeni kimppuun ja tosiaan yrittää osallistua turhan innokkaasti raapimispuun asennon korjailuun. Pupukin vaikutti arvostavan tokkuraista Abraa enemmän.

Tekniikkanero kissanpoika

Abraham hyppäsi puolivoltin poikakaverini näppäimistön päälle. Tämän seurauksena jotkin asetukset mystisesti muuttuivat ja yhtäkkiä viivan tilalle tuli kysymysmerkkiä ja päinvastoin. Poikakaverini huusi kissalle lähtiessään huoneesta: "Korjaa se, kun kerran sekoititkin!".

Istun toisella puolen huonetta ja katson sivusilmällä, kun kissa menee toteuttamaan määräystä. Se tassutti näppäimistöllä ja hyppäsi pois. Poikakaveri on tullessaan takaisin hieman rauhoittunut ja sanoo: "Oikeastaan ne voi olla ihan hyvin niinkin päin, kun toinen näppäimistä on toiminut vähän huonosti ja nyt ne toimii molemmat hyvin. Pitää vaan muistaa, että ne on nyt noinpäin..."
"Myöhäistä, Abra kävi jo "korjaamassa" ongelmaa", sanon. Poikakaverini katsoo tietokonettaan ja toteaa pöllämystyneen näköisenä: "Se laittoi sen sammumaan."

Hajosin täysin ja sanoin: "Se buuttas sen! Siinä on vika, joten se pitää buutata! Täydellinen mäkinkäyttäjän logiikka! Kissani on applehipsteri!". Käynnistettyään koneen poikakaverini toteaa kaiken toimivan normaalisti. Paitsi, että kysymysmerkki toimii nyt ensimmäistä kertaa kuukauteen kunnolla. "Tuo perhanan kissa korjas mun koneen."

Meillä on tosiaan kissa, joka osaa noutaa hiuslenkkejä ja korjata tietoteknisiä ongelmia.

Nurkkaänkyrä vähemmän änkyränä

Tällä viikolla kävin rokotuttamassa Abrahamin Ouluvetissä. Abra oli oikein kiltisti eläinlääkärissä, vaikka yhdessä välissä alkoikin pelottaa kun joku koira alkoi huutaa kuin syötävä. Bussi oli myös hyvin pelottava ja pihisevät paineilmalla toimivat takaovet. Eläinlääkärin takahuoneeseen olisi kuitenkin pitänyt päästä tutkimaan. Eläinlääkäri katsoi käsiäni ja totesi, että kissa ilmeisesti antaa käsitellä. Katsoin eläinlääkärin käsiä ja tuumin mielessäni että kaikki näköjään ei.

Kani Aalo "Nurkkaänkyrä" Delia on alkanut pitää kissoista. Se vaikuttaa huomattavasti aiempaa seurallisemmalta ja ottaa selkeästi kontaktia kissoihin. Nyt päästän jo melko huolettomasti kissat ja Aalon samaan huoneeseen Oulussa, ollessani itse paikalla. Kani selkeästi hakeutuu kissojen seuraan ja kissat kanin. Välillä kissojen meno näyttää tosin melko hurjalta, mutta kania ei näytä haittaavan. Yritän pitää silmällä, että leikki ei ylly liian rajuksi, kani saa omaa rauhaa silloin kun se sitä haluaa ja että kissat eivät mene häkkiin. (Ensinnäkään sen takia, että haluan sen olevan kanille yksinomaan rauhoitettu, turvallinen paikka ja toisekseen sen takia, että ne ovat ihan mahdottomia levittelemään puuputua ympäriinsä.)

Nyt olen vanhempieni luona käymässä ja tunnin päästä pitää lähteä junalle takaisin Ouluun. Olen liikkeellä Aalon kanssa, Abran ollessa kaverilla hoidossa. Kani oli oikein kiltisti koko matkan. Aluksi, kun laitoin sen kuljetuskoppaan ja suljin oven, kani pureskeli ristikko-ovea närkästyneesti. Sitten kun lähdimme uusiin ja pelottaviin paikkoihin, se totesi häkin olevan oikeastaan mukavan suojaisa ja sieltä löytää kaikenlaisia herkkuja. Kätkin kanille matkapuuhaksi heinän ja pihlajanoksan lisäksi muutamia tuoreen persiljan ja sitruunamelissan lehtiä, kuivaa leipää ja omenanpaloja.

Luulen, että maalla olo on tehnyt kanille ihan hyvää, vaikka uusi paikka olikin aluksi vähän pelottava. Nyt Aalo arvostaa "luomupurua", jota isä haki jostain kuivikkeeksi. Kani jopa kieriskeli siinä ja yritti haudata itseään siihen. Myös keittiössä oleva iso tukeva matto on kiva, koska siinä ei tassut luista. Ja on kivaa saada niin paljon tuoreita juttuja, kuten porkkanannaatteja, voikukan lehtiä ja omassa maassa kasvanutta salaattia. Kumma kyllä, kanin maha ei vielä vaikuta menneen löysälle, vaikka se on saanut enemmän tuoretta nyt kuin koskaan. Ihan mahtava juttu on myös kissat, joita vanhemmillani on kolme kappaletta. Kani ilahtuu aina silminnähden, kun joku kissoista tulee keittiöön. Kaksi kissaa näyttää pelkäävän kania ja kolmas yrittää uhitella sille ja purra sitä. Tänään ne tosin makoilivat sopuisasti yhdessä sängyssäni. (Kuvia tulee myöhemmin.)

Sen jälkeen kun (ruuaksi maatalossa kasvatettuja kaneja käsittelemään tottunut) isäni alkoi nostella Aaloa korvista, se on alkanut arvostaa kummasti enemmän pehmeämpää käsittelytapaani. Itse asiassa olen huomannut nyt miten varovasti käsittelen kania vaikka kissoihin verrattuna, joihin minulla on paljon enemmän tuntumaa ja varmuutta ja olen yrittänyt ehkä jopa liiankin pitkälle asti välttää säikyttämästä (=alkamasta potkia) kania ottaessani sitä syliin. Nyt en enää päästä sitä heti alas, vaikka se vähän ensin potkisikin. Korvista en kuitenkaan ala sitä nostella.

Matolääkkeitä ja Aalo Delia

Abrahamin leikkikaverin hiekkalaatikosta löytyi tällä viikolla elämää, joten otimme asiaksemme madottaa kehvelit tänäviikonloppuna. Aiemmin olen madottanut pentuja Mirrixillä, koska sitä ei ole niin helppoa sylkeä ulos ja se on helppo sekoittaa ruokaan mukaan. Nyt kuitenkin ostin tablettimuotoista Axiluria, jonka pitäisi olla tehokkaampaa. Noin kaksi kiloiselle vintiölle annostus on puoli tablettia päivässä, kolmen päivän kuurin ajan.

Perjantaina työntäessäni ensimmäisen puolikkaan suuhun, kissa näytti hämmentyneeltä ja nieli pillerin mukisematta, kehräten koko ajan. Lauantaina se oli jo vähän paremmin valmistautunut ja sai syljettyä pillerinpuolikkaan ensin ulos. Hieroin siihen sen lempi purkkiruokaa ja lykkäsin takaisin suuhun, jolloin kissa nieli kiltisti. Ja kehräsi edelleen koko toimituksen ajan. Tänään minä olin paremmin valmistautunut ja hieroin viimeiseen tabletinpuolikkaaseen purkkiruokaa jo etukäteen. Työnsin sen kurkkuun ja pidin kissan suuta kiinni, kunnes se näytti nielaisevan. Sinne meni. Yllättävän helposti koko satsi, kissan edelleen kehrätessä. Palkintona kiltistä lääkkeenottamisesta rapsuttelin kissaa kaikkien puolikkaiden jälkeen.

Eilen kävimme ulkoilemassa leikkikaverin kanssa. Vaikka yksin Abraa onkin näyttänyt jännittävän kovasti (ja Koskilinjojen bussi on takuulla pahin hirviö ikinä), niin nyt se näytti hiffaavan ulkona leikkimisen riemut.

Jännittävän ulkoseikkailun jälkeen kepulit
olivat hyvin hellyydenkipeitä ja väsyneitä.

Olen hiljalleen totuttanut myös Aalo Delia nimen saanutta pupua näihin vintiöihin. Enimmäkseen kissat osaavat olla nätisti, mutta aina välillä Abralta näyttää unohtuvan, että kani ei oikein ymmärrä sellaisen
leikkimisen päälle, että sorrataan tassulla. Yksi ilta toin kanin sylissäni myös olohuoneeseen, joka on tähän asti ollut vain kissojen aluetta. Jossain vaiheessa kani alkoi haluta alas sylistäni (mistä se ilmoitti puremalla farkkujani) ja päästin sen kissojen riemuksi lattialle.

Kani oli kiinnostava, mutta myös melko pelottava. Ainakin silloin, kun se pomppi suoraan kohti. Enimmäkseen kissat seurasivat kania sen tutkiessa ympäristöään ja välillä painelivat karkuun kanin lähtiessä tulemaan kohti. Vaikka Abra onkin ottanut kanin melko hyvin (paremmin kuin voisin kuvitella esimerkiksi porukoideni kissan Petterin ottavan), näyttää kuitenkin olevan vielä matkaa siihen, että voisin pitää näitä edes valvotusti samassa tilassa jatkuvasti.

Heiniä ja lihapullia

Lisää eläinkuulumisia. Pahoittelen. Yrittäkää ymmärtää, olen juuri saanut kaksi uutta lemmikkiä omaan asuntoon ja kun poikakaverini on vielä syyskuun kotipaikkakunnalla etelässä, molemmat ovat lokaluuhun asti käytännössä minun (sekä eläimet että asunto). Opiskeluistakaan ei ole vielä niin kiva kirjoittaa, kun on ollut vasta yksi luento ja muutenkin kaikki alkaa kunnolla vasta ensiviikolla. Ja kaverini osaavat itse kirjoittaa elämästään halutessaan, joten en ruodi heidän asioitaan.

Ja nyt Abra alkoi itkeä oven takana, että selvästikin kirjoitan makuuhuoneessa tietokoneella, enkä huomioi pientä kissaa nyt ollenkaan. Joten siis siirryn olohuoneen puolelle kirjoittamaan.

... jotta kissa voi kaikin tavoin yrittää häiritä kirjoittamistani, mutta on ainakin hiljaa... kehräämistä lukuun ottamatta.

Minusta tuntuu, että Abraham alkaa nyt olla vähemmän ruipelon oloinen, kuin mitä se kotona oli. Kotona se ei toisaalta suostunut syömään ollenkaan penturuokia, vain vähän jauhelihaa ja jonkin verran aikuisten kissojen purkkimössöruokaa, jossa ei ole lihaa varmaan nimeksikään. Vertasin sitä pieneen lapseen, joka suostuu syömään vain hampurilaisia. Noh, nyt Abra syö ihan hyvin (koska voin paremmin kontrolloida sen syömisiä) ja ainoa, joka käy syömässä sen ruokia on Ville-veli, jolle varmaan sopii mainiosti sama ruokavalio kuin Abrallekin. Kotona taas Petteri aina söi Abran ruuat ja lihoi entisestään.

Abra siis syö tällä hetkellä pääasiassa tekemiäni raakoja lihapullia ja Latzin penturuokaa. Lihapullat sisältävät naudan- tai broilerinjauhelihaa, kurkkua/kaurahiutaleita, E-vitaminisoitua kalaöljyä, kananmunankeltuaista, jauhettua kananmunankuorta ja tilkan jotain maitotuotetta (esim rahkaa, kermaa tai jogurttia). Sen lisäksi Abraham saa seipuuroa (seitä, kaurahiutaleita&leseitä, maitoa, vettä, kalaöljyä ja ripaus merisuolaa), broilerinsydämiä, lihasuikaleita (sitä lihaa, mikä kulloinkin on sattunut olemaan tarjouksessa) ja kuivanakuina Sanabelle kitteniä sekä Applawsia. Eniten kissa näyttää tykkäävän jauhelihasta ja lihasuikaleista ja vähiten Sanabellen nakuista.

Kani ei ilmeisesti oikein hiffaa heinätelinettä. Ainakin se syö heinää mieluummin kaikkialta muualta kuin sieltä. Otin tänäaamuna häkin siivouksen jälkeen heinätelineen pois ja laitoin heinät helpommin saataville. Tarkoitushan kuitenkin olisi, että kani söisi heinää enemmän kuin sitä vilja-väkirehupellettisekoitusta. Ilmeisesti eilen kani sai liian paljon uusia asioita (näkkäri, pieni leivänpala, basilikanlehti, persilja), sillä yöllä se oli tehnyt löysempiä papanoita. Koska omenat ovat myös lakanneet olemasta ehdotonta herkkua (mutta kelpaavat kuitenkin sapuskaksi), olen laittanut niitä pieniä paloja tavallisen ruuan joukkoon. Porkkana ei näytä kelpaavan enää lainkaan, joten en enää tuputa sitä. Kokeilen sitten uudestaan, jos saan jostain naatillisia porkkanoita.

”Uutiset ovat ajankohtaisia vain yhden päivän”

Opiskelukuulumiset:
Tänään oli lukuvuoden ensimmäinen luentoni. Se käsitteli sarjakuvia. Kuten aina kirjallisuutta opiskellessa, ensimmäisellä luennolla pohditaan tutkimuskohteen määritelmää ja erilaisia tapoja määritellä se ja lopuksi todetaan, ettei mikään määrittelytapa ole kovin hyvä. Esimerkiksi miten määritellä sarjakuva:

1. Kuvasarja, joka kertoo tarinan:
Okei hienoa. Tämä tarkoittaa sitä, että myös luolamaalaukset on luettavissa sarjakuviksi.

2. Hahmogalleria, joka pysyy samana:
Niin, missähän jatkuvassa sarjakuvassa hahmorepertuaariin ei oikeasti tulisi muutoksia matkan varrella?

3. Sarjakuva on dialogin ja kuvan yhdistelmä:
Entäs sarjakuvat, joissa ei ole tekstiä?

Loppuen lopuksi näistä kriteereistä kaikkein vähiten harmia on ehkä siitä, että hyväksymme sarjakuvia tehtäneen jo kivikaudella. Ja tämä olis siis vain yksi teoria jonka aukkoja pohdimme. Tulkaa itse kirjallisuuden kursseille, jos haluatte kuulla enemmän.

Minun myös pitäisi saada yhteys omaopettajaani, sillä minun pitäisi saada jostain humanistiselta tiedekunnalta maksusitoomus, että voin ottaa avoimen yliopiston kautta sivuaineen. Ja minun pitäisi käydä kelalla kinuamassa asumistukea, mutta opiskelijapalvelut ovat ihan tukossa, koska Vulcanalia.


Eläinkuulumiset:
Kani oli tänään jo tyytyväisen oloisena sylissäni muutaman minuutin. Kissa ei tosin arvostanut toimintaa, josta se oli jätetty ulkopuoliseksi ja se itki oven takana. Kissa itsekin sai tosin tänään spesiaalitoimintaa viedessäni sen aamulla pienelle tutkimusretkelle ulos valjaiden kanssa. Siellä oli paljon morsoja (muun muassa parkkipaikan takana, tiellä kulkeva Koskilinjojen bussi), jota piti paeta puskaan piiloon. Myös puhelimeen puhuva mies oli pelottava. Ja melkein kaikki muukin. Ulkoilmasta oli ilmeisesti parasta nauttia sylistäni ympäristöä kuikuillen. Onhan se toki kamalaa, että tassut kastuvat kostealla nurmikolla. Mitä nyt herra Silkkihansikas sisällä aina plätkyttää tassuilla omaa vesikuppiaan huvikseen.

Kanilla ei vielä ole nimeä. Minä oli päättänyt jonkun nimen ja kasvattaja on laittanut papereihin jonkun toisen nimen, mutta en tiedä sopiiko kumpikaan niistä sille. Välillä kani tuntuu Eekoolta saamaltani vulpixilta, pokemonissa, sillä sekin on varsin omapäinen ja menee nukkumaan kun aikoisi tehdä jotain tärkeää sen kanssa. Noh jää nähtäväksi. Kenties poikakaverillanikin on jotain sanottavaa asiaan.

Tutustumista kanin kanssa

Vaikka kanin ensimmäinen ilta menikin häkissä nyhjöttäessä, seuraavana päivänä se jo vaelsi uteliaasti pitkin keittiötä, jonne olin laittanut heinää tarjolle ja pari laatikkoa piilokoloiksi. Kissan olen pitänyt muutoin poissa keittiöstä, mutta olen antanut sen tulla sylissäni katsomaan kania ja ne ovat pari kertaa haistaneet toisiaan. Kerran kissa tosin pääsi kaverinsa kanssa livahtamaan raolleen jääneestä ovesta keittiöön. Huomatessani tilanteen, Abra oli puolittain häkissä nuuskien paikallaan möllöttävää kania ja Abran kissakaveri tuijotti tapahtumaa häkin sivulta.

Olemme Abrahamin kanssa viettäneet jonkin verran aikaa keittiön lattialla istuen ja kania tuijotellen. Nyt Abra näyttää jollain tapaa sisäistäneen, että pitää antaa kanin itse tulla haistelemaan.

Itseeni ja muihin ihmisiin olen totuttanut kania istumalla lattialla ja syöttämällä sille pieniä paloja omenaa, josta se näyttää pitävän. Tänään ostin persiljaa ja näkkileipää, joista molemmista kani näyttää pitävän. En ole uskaltanut antaa kovin paljon uusia ruokia kerrallaan, vaikka ilmeisesti kani kuitenkin voi syödä ainakin pieniä määriä vähän kaikenlaista. (Vaikka onhan se kiellettyjen asioiden listakin kohtalaisen pitkä.) Kasvattajan mukaan sen vatsa menee kuitenkin herkästi sekaisin, jos ruokavalio muuttuu liian äkisti.

Ai niin... ja kanille on jo vakiintunut lempipapantamispaikka. Sitten kun zooplussan lähetys elikoidenruokaa tulee, kani saa samassa lähetyksessä vessalaatikon. Häkistä tosin varmaan pitää siirtää jotain pois, että se mahtuu sinne mukavasti.

Eläinmielipiteitä

Kanin mielipide häkistä:
En tule ulos täältä. Tämä hyvä. Ulkona on pelottavia asioita.

Kanin mielipide Pesäluolasta:

Hieno voimanharjoitteluteline. Menen sen sisälle siirrelläkseni sitä ympäri häkkiä. Paras paikka sille kuitenkin on pesänurkkani vieressä, ihan fleecen raunalla, niin että voin nukkua pää sen sisällä.

Kanin mielipide papanoistaan:
Niiden pitää olla sillain sopivasti ympäri häkkiä, että niitä voi sitten etsiä itse makupaloiksi puupurun seasta.

Kissan mielipide kanista:
SIIS NIINKU KIINNOSTAVINTA EVÖR! Mutku teija on iha tymä eikä anna sorrata sitä tassulla tai mennä kans häkkiin... eikä anna edes pikkuisen kokeilla tassulla :C

Kanikanikanikani!

Velipoika Ville
ja poikien päivätorkut

Tänään on siis se suuri, tai ihan normaalinkokoinen päivä, jolloin asuntoomme saapuu kani. Olemme valmistautuneet tähän siten, että kissani velipoika on ollut melkein koko päivän kylässä, jotta taaperot saavat purkaa kaiken energian, mikä suinkin liikenee, toisiinsa.

Kissojen telmiessä putsasin eilen löytämäni kaninhäkin sitruunalla, jotta se lakkaisi haisemasta. Haju ilmeisesti lähtikin hyvin.

Ajattelin, että kun minulla on kissa ja kani, niin ei ole niin suurta huolta, että ne söisivät toistensa ruokia, toisin kuin kaverillani, joka yrittää lihottaa toista kissaansa ja laihduttaa toista. No... mutta kuinkas kävikään. Laitettuani heinät kania varten valmiiksi, huomasin kissani intoutuneen syömään niitä kaverinsa kanssa.

Toivon, että kani ei syö kissanruokaa. Ainakin broilerinsydäntä ja jauhelihaa syövä kani kuulostaa todella pelottavalta.

Heinää! Omnomnom!

Sitten läksin hakemaan kaverini autokyydillä toista, vähän pienempää häkkiä tarvikkeineen. Löysimme helposti paikan, josta häkki kuului hakea, mutta parkkipaikan löytäminen olikin sitten haasteellisempaa. Joka tapauksessa sain häkkini mukaan ja lähdimme häkki takakontissa kohti Haukipudasta, josta haimme kanin.

Kani, musta x-kuviollinen kääpiöluppanaaras lähti matkaan mukanaan tuttua ruokaa, sukupaperit ja kasvattajan suullisen ja kirjallisen evästys uudelle kaninomistajalle. Kasvattajan kanssa oli oikein miellyttävää asioida ja keskustella ja on mukava tietää, että kani tulee hyvistä olosuhteista.

Kanin jälkeen lähdimme etsimään hevostilaa, josta kasvattaja suositteli hankkimaan heiniä kanille. Soitin hevostilalle ja onnistuimme pääsemään... jonnekin päin Haukipudasta. Soitin uudestaan ja luulin olevani jäljillä. En sitten ollutkaan. Seikkailimme hyvän tovin ja päädyimme bensa-asemalle pyytämään karttaa. Hevostilallinen soitti meille uudestaan ja nyt kaksien neuvojen ja kartan avulla lopulta pääsimme perille. Maksuksi heinistä hevostilallinen pyysi askin tupakkaa. Vaihdoimme siis rehuja rehuihin.

Lopulta pääsimme suuntaamaan takaisin kohti Oulua mukanamme kani tarvikkeineen. Asunnolla avasin heti kuljetuskopan oven, mutta kani jäi mieluummin natustamaan sinne heiniä. Annoin kanin syödä heiniään ja valmistelin häkin sitä varten keittiöön.Vein kanin häkkiin ja istahdin katsomaan, kun se tutki häkkiä, söi ruokaansa ja papanoi ympäri häkkiä. Sisäsiisteydessä ilmeisesti olisi siis vielä toivomisen varaa.

Häkin ovi oli koko ajan auki, ja olin laittanut tavarat siten, että häkin ovesta oli helppoa kulkea, mutta jostain syystä se ei näyttänyt kiinnostavan kania. Ilmeisesti se oli tottunut siihen, että häkistä poistutaan vain ihmisten ehdoilla. Siispä nostin kanin häkin viereen... josta se pomppasi takaisin häkkiin.

Luovutin ja annoin kanin tutkia ympäristöään parhaaksi katsomallaan tavalla minun istuessa vieressä ja jutellessa sille samalla kun lueskelin kasvattajalta saamiani hoito-ohjeita.

Muok//
Ai niin. Sieltä eilen dyykkaamastani häkistä löytyneet suolinkaisepäilyt ovat paljastuneet nuudeleiksi. Että semmosta.

Kaninhäkin hankinta

Minulle on huomenna tulossa kani. Tai siis haen kanin huomenna. Tähän päivään mennessä olin hankkinut kania varten asuntooni peräti... puruja kuivikkeeksi ja pari omenaa porukoidemme omenapuusta. Minulla ei ollut häkkiä, ei heiniä, eikä oikeastaan mitään, mitä minun ei olisi pitänyt jo hankkia kissaa varten. Kuljetuskoppa siis oli ja valjaat sekä kampa, mutta ei juuri muuta kanintarviketta.

Päivällä kävin sitten ostamassa kaupasta paketin heinää siltä varalta, etten löytäisi huomenna saadessani auton käyttöön sitä maatilaa, jota kaninkasvattaja suositteli heinien hankintaa varten. Huomenna on myös tarkoitus käydä hakemassa huuto.netistä huutamani häkki tarvikkeineen, joten en minä ihan hukassa ollut. Oli silti pienoinen yllätys havaita keittiömme ikkunasta, että kappas roskakatoksemme edessä lojuu suuri kaninhäkki. Ilmaisesta häkistä ja kerrassaan uskomattomasta säkästä ilahtuneena kipitin alas ja hain häkin asuntooni, jossa ensimmäisenä suihkuttelin siitä ylimääräiset ja harvinaisen epämääräisen näköiset liat pois ja pesin sen sitten mäntysuovalla. Sitten hinkkasin pinttymäkohtia taikasienellä ja totesin, että ne ovat tulleet jäädäkseen. Häkin kuivuttua paikkasin kummallisen näköisen suorakaiteen mallisen reiän pohjasta ilmastointiteipillä. Samalla vuorasin myös pinttymäkohdat samaisella teipillä.

Kaverini oli sitä mieltä, ettei tällaista tapahdu oikeassa maailmassa. Ei kai kukaan löydä päivää ennen kanin hankkimistaan ilmaista häkkiä. Tai ehkä juuri oikeassa maailmassa tätä tapahtuu. Kirjaa kirjottaessani en laittaisi tällaista tapahtumaan, sillä se tuntuisi liian epätodennäköiseltä. Tai sitten minä olen jonkun sellaisen kynästä, joka ei piittaa todennäköisyyksistä.

Myöhemmin sain tosin todeta, että ilmaisellakin on ilmeisesti hintansa. Tämän operaation jälkeen katsoin häkistä tulleita, viemärin päälle jääneitä moskia ja totesin niiden joukossa olevan jotain äkkiseltään spagetin näköistä. Ne kuitenkin suipponivat päätä kohdin ja olivat valkoisempia, joten spagettia ne eivät varmaan olleet. Kissanomistajalle tämä näky aiheuttaa automaattisesti lieviä kylmiä väreitä ja saa pohtimaan löytyisikö lääkekaapista vielä suolinkaisiin tehoavia matolääkkeitä. Pötköt olivat kovettuneita ja päästessään veden kanssa kosketuksiin löystyivät (takaisin?) löllöiksi, mutta eivät onneksi liikkuneet itsekseen. 

Siinä sitten iltapuhteena desinfioin käteni, häkin, vessan ja käteni uudestaan. Ja päätin aloittaa uuden loishäädön elikoilleni kahden viikon päästä. Suosittelen sitä myös kissamme leikkikaverina tuolloin käyneelle kissalle. Ai niin... pitäisi myös varata eläinlääkärille aika rokotuksia varten.

Muuttokuulumisia osa x

Itävallanreissun jälkeenkin on elämä ollut varsin liikkuvaista. Helsingistä lähdin suoraan junalla Ouluun, missä tehtiin ensimmäiset hampaiden paikkaukset ja kierreltiin ympäri kirpputoreja valaisimia ja muuta tarpeellista etsien. Ostin myös jotain säilyvämpää ruokaa ja kissanruokaa pakastimeen. Jaoin ostamani tuliaiset ja söimme piirakkaa istuen sohvatyynyjen päällä keittiön lattialla ja käytimme pöytänä nurinpäin käännettyä pyykkikoria.

Siivosin myös kämppää ja purin aiemmin tuomiani muuttolaatikoita ja laitoin valaisimia kattoon. Siinä samalla kiroilin, kun minulla ei ollut käytännössä mitään kunnollisia välineita mihinkään. Eli käytännössä, tässä tapauksessa ruuvimeisseliä, jotta olisin saanut sokerinpalalla pistokkeet valaisimiin. Kirosin, että miksei minulle ole annettu työkalupakkia lahjaksi, niinkuin kaikkea keittiötavaraa. Minulla on yli kaksikymmentä mukia, muttei yhtään ruuvimeisseliä. Onko tämä jokin ”tytöille keittiötavaroita ja pojille äijäkamaa tulevaisuutta varten” -juttu? Jos on, niin se joka näin ajattelee, saa itse tulla ruuvailemaan virkkuukoukulla valaisimiani. (Virkkuukoukku siis oli ainoa minulta löytyvä, edes etäisesti sopivanmuotoinen ja -kokoinen esine tähän hommaan.) Onneksi kaverini ompelukoneesta löytyi sopiva ruuvimeisseli, jotta sain loput valaisimet vähän nopeammin hoidettua. Ompelukoneesta... aika... stereotyyppistä.

Sitten seuraavana päivänämatka jatkui junalla takaisin kotiin. Kotona kävin tervehtimässä naapurintyttöä ja leikin jonkin aikaa sen kanssa antaen vanhemmille aikaa hoitaa omia hommiaan. Havaitsin, että neljävuotta täyttäneet tytön leikit olivat hiljalleen alkaneet muuttua yhä juonellisemmiksi. Olin vuoroin lohikäärme, sammakko, prinsessa tai prinssi. Myös kuninkaan lääkärikin taisin olla. Prinssi on muuten myös jollain tapaa uutta. Vielä vuosi sitten prinssejä ei suvaittu mukaan prinsessaleikkeihin.

Sitten pakkaaminen jatkui ja yritin samalla järjestellä huonettani. Vaihdoin veljeni kanssa huoneita päiksemme, jotta hän saisi isomman (kauniimman) ja fiksumman huoneen. Vaikka olenkin varsin kiintynyt entiseen huoneeseeni, on silti järkevämpää, että antaa se sisarukselle, joka oikeasti asuu vielä kotona. Se kuitenkin aiheutti pientä kaaosta, kun oli koko yläkerta täynnä sekasinsa muuttotavaroitani Ouluun, tavaroitani matkalla viereiseen huoneeseen ja veljeni tavaroita.

Maanantain ja tiistain olin töissä, tekemässä pienen tuurauksen tämänkesäisessä työpaikassani. Suunnitelmat menivät vähän uusiksi, sillä olin suunnitellut lähteä jo maanantaina Ouluun muuttokuorman kanssa. Ihan tervetulleita työt olivatkin, sillä opiskelijalla tuskin voi olla liikaa rahaa. Opintotuetkaan eivät kerran vielä juokse (jos sitä juoksemiseksi ylipääätän voi nimittää).

Maanantaina ja tiistaina myös valmistelin kissallemme vessan. Eli siis kaapin, jonka sisälle laitan hiekkalaatikon, ettei kissani voi levitellä niin helposti hiekkaa ja hajuja pitkin kämppää. Sen lisäksi se on nätimpi kuin hiekkalaatikko. Kaappi on itsessään varsin yksinkertainen; neljä valkoista lastulevyistä seinää ja yksi magneetilla kiinnittyvä ovi, johon sahasin reiän kissalle kulkuaukoksi.

Kaappi löytyi vintiltämme ja äitini tiesi jopa kertoa sen historiaa. Olin lievästi yllättynyt, että niinkin halvan ja persoonattoman näköiselle, simppelille, hylätylle kaapille löytyi merkitys ja muistijälki. Se ei tosiankaan ollut minkään hienon perintöesineen näköinen. Se kuitenkin oli toinen isäni omista kaapeista. Kun isovanhempani muuttivat talosta pois ja veivät kalusteensa mukanaan, isälleni jäi vain kaksi omaa kaappia. Tämä nimenomainen kaappi oli ollut hänen huoneessaan, kunnes se nyt kalusteiden vähyydestä johtuen siirtyi toimittamaan telvisiopöydän virkaa. Pystyin näkemään mielessäni olohuoneemme tyhjänä, nurkassa pelkkä valkoisen lastulevykaapin päällä oleva telvisio. Silläkin on tosiaan historiansa.

Jotenkin tämä sai minut kunnioittamaan kaappia enemmän, vaikka se olikin yhä edelleen sama persoonaton, valkoinen lastulevykaappi. Se oli vanhemmillani silloin, kun he olivat omassa elämässään samantapaisessa tilanteessa kuin minä, tyhjässä asunnossa. Mielenkiintoista, miten asioista tulee ihan eri tavalla merkityksellisiä sen kautta, että tietää missä ne ovat olleet. Halusin tehdä siitä kaapista erikoisen ja maalata edes sen oven sopimaan olohuoneeseeni (siitä huolimatta, että se vähän ajan päästä saisi piintyvän kissanpaskanhajun sisäänsä).

Maalasin siis sunnuntai- ja maanantai-illat kaapinovea kellarissamme, jossa se tällä hetkellä odottaa seuraavaa muuttokuormaa kohti Oulua.

Tiistai-iltana lähti muuttokuorma kera kissan Ouluun. Saatuani laatikot purettua ja tavarat paikoilleen, täällä alkaa näyttää jo ihan kotoisalta. Keittiössä on pöytä (jonka äärellä naputtelen tälläkin hetkellä) ja neljä tuolia, kaikissa ikkunoissa on verhot, mattoja on muutamia, suihkussa on suihkuverho, melkein kaikissa huoneissa on kattolamput, olohuoneessa on kirjahylly täynnä kirjoja, pari sohvaa, tänään – siis eilen – tuotu sohvapöytä ja kissan raapimispuu, makuuhuoneessa sänky, lipasto ja pari banaanilaatikkoa yöpöytinä. Niin, ja melkein kaikki pahvilaatikot ja pakkausmateriaalit on siivottu pois.

Kissa on kotiutunut hyvin, vaikka maha onkin ollut hieman löysällä, ovat asiat silti tulleet nätisti improvisoituun hiekkalaatikkoon. Tällä tai seuraavalla viikolla pitäisi zooplussasta tulla oikeakin hiekkalaatikko. Abrahamin paria kerrosta ylempänä asuva velipoikakin kävi moikkaamassa ja kaverukset mänttäsivät pari tuntia energiaansa pois. Havaitsin myös pennun opetelleen ahkerasti tapoja Petteriltä, jonka kanssa se on alkanut tulla yhä vain paremmin toimeen. Aiemmin veljekset päästivät suustansa tuskin ääntäkään tapellessaan, mutta nyt Abraham murisee jatkuvasti, vaikka muutoin leikkiikin ihan tavallisesti.

Pennut 2012 - kuvakokoelma

Tiedossa pientä kuvakollaasia pentuviikoilta. Tarkempia tietoja pennuista on täällä.

Ville Trollius

Muru & Abraham

Tiikeri

"Missä kaverini ovat nyt?"