Kun kissa ei syö

Oli vähän turhan jännää eilen. Vieläkin kroppa tuntuu jotenkin väsyneeltä.

Meidän kissa oli ollut useamman päivän syönyt huonosti. Annettiin parafiiniöljyä lauantaina ja asiat alkoivat tulla läpi, mutta ruokahalu ei parantunut ja oksentelu pahentui. Sunnuntaina kattelin sitä ja päätin, että maanantaina pitää alkaa katsella eläinlääkäriaikaa.

Maanantaina kissa oksensi edelleen, mutta oksennut oli kirkasta ja punertavaa, eikä se ollut syönyt tyyliin mitään vuorokauteen. Juonut kyllä, mutta ei vissiin pysynyt kovin hyvin sisällä. Aloin sitten ottaa yhteyttä eläinlääkäriasemille Oulussa ja sain kaupungin eläinlääkärille päivystysajan viideksi.

Kissa ilmoitti, että ei tykkää eläinlääkäristä, mutta vastarinta oli melko ponnetonta. "Jotain ikävää ne tekee kuitenkin". Ja tekikin. Mitattiin ensiksi lämpö. Totesin ääneen kissalle, että "tää varmasti tuntuu ikävältä. Se tuntuisi ihmisestäkin ikävältä". Sitten mietin hetken ja sekä yleisen korrektiuden, että oman mieleni keventämisen vuoksi lisäsin: "Ainakin useimmista." Eläinlääkäri, nuori mieshenkilö alkoi nauraa vaivaantuneesti ja totesi, että meitä on moneen junaan.

Kissalta otettiin verinäytteet ja tunnusteltiin vatsaa. Siellä tuntui olevan jotain, mihin kissa reagoi. Kissa sitten rauhoitettiin ja pistettiin tippaan. Koska mistään ei selvinnyt mitään, niin eläinlääkäri sanoi, että kissa pitäisi avata ja leikkauksen hinta-arvio oli 300-500 eetua. Se vähän muljahti näin opiskelijabudjetilla elävän vatsanpohjassa. Pikaisen laskutoimituksen jälkeen totesin sitten, että kyllä me siitä selvitään.

Lääkäri lähti leikkaamaan kissaa ja mietin, että miten mä sen vanhemmille perustelen. Maalla kun on vähän eri meininki eläinten kanssa. "Uusia kissoja saa ilmaiseksi" ja niin edelleen. Rokotuksia, sirutuksia ja kastrointia ei saa ilmaiseksi. Ja kissa on kuitenkin vasta alle kaksivuotias. Sillä voi hyvällä tuurilla olla vielä parikymmentä elinvuotta jäljellä.

Olin kohtalaisen sekaisin. Ainakin siinä määrin, että en kiinnittänyt hirvittävästi ympäristöön huomiota, kun kaveri lähti kuskaamaan mua kotiin leikkauksen ajaksi. Mikä oli urpoa, koska olin parin tunnin päästä tulossa takaisin hakemaan kissaa.

Epätietoisena siitä, mitä kissassa oli vialla ja tietäen, että se tulisi maksamaan riippumatta siitä jäisikö koko elikko edes henkiin siitä menin kotiin ja kasasin itseni. Käytännön asioiden ajattelu jostain syystä rauhoittaa minua. Kissa on auki leikkauspöydällä, enkä voi tehdä sen hyväksi nyt mitään. 300 euroa jaettuna kahden ihmisen maksettavaksi ei ole kovin paha. Isommasta summasta tartten vanhempien tukea. Paljonkos mulla oli tilillä rahaa ja riittääkö mun käteisnostovara... Sit totesin, että mun käteisnostovara ei riitä ja käytiin pankkiautomaatilla avokin kanssa.

Sain itteni kasattua ja lähdin hakemaan autoa lainaan. Istuin autoaan lainaavan kaverin luona teellä ja odottelin soittoa eläinlääkäristä. Soitto tuli joskus kahdeksan maissa. Tukosta ei ollut ollut (hyvä, koska esim narut olisi vittumaisia poistaa), mutta laaja tulehdus umpisuolessa kylläkin. Lähdin sitten hakemaan kissaa ja mulla meni matkaan tyyliin tunti, koska eksyin jatkuvasti matkalla. Nousin väärästä liittymästä, ajoin oikeaa tietä väärään suuntaan, ajoin ohi jne. Lopulta, joskus yhdeksän jälkeen pääsin eläinlääkärille.

Hoitaja tai joku muu hoitohenkilökunnasta antoi minulle laskun. Tasan 300. Plus päälle parillä kympillä toipumisruokaa, jossa on enemmän ravinteita. Kissa oli kuivunut ja syömättömyyden vuoksi heikentynyt, ja lisäksi lääketokkurassa, mutta ei välittömässä hengenvaarassa. Olin huolissani kissasta ja rahatilanteestani, mutta yritin kuunnella hoito-ohjeita. Onneksi ne selittivät ne kahdesti.

Lääkäri näytti kuvan leikkauksesta. Siinä oli suolia, joissa ei kuulemma ollut mitään vikaa ja sitten sellainen epämääräisemmän näköinen alue, joka oli laajalta alalta kirkkaan punainen. Se oli vissiin se tulehduskohta. Kissallani oli siis ollut ihmisen umpisuolentulehdusta vastaava tila. Onneksi vietiin se lekuriin ajoissa.

Sitten eläinlääkäri selitti hyvin pitkästi, mitä ongelmia kissallani ei ollut suolistossa. Se alkoi mennä vähän kummalliseksi. Muut vaihtoehdot tukkeumat yms. se sivuutti olankohtautuksella, mutta ilmeisesti hänen mielestään kaikkein jännin mahdollinen ongelma piti selittää oikein juurta jaksaen. Samaan aikaan eläinlääkäri havainnollisti suolen itsenä sisään menemistä sormillaan. Se näytti jokseenkin häiritsevältä ja muuttui aina vain häiritsevämmäksi, kun se jatkoi sitä tyyliin viitisen minuuttia putkeen. Lopuksi hän vielä totesi: "Mutta niin siis ei tässä tapauksessa käynyt... että suoli olisi mennyt itsensä sisään *käsiele*".

Joo ei käynyt niin ei.

Kaiken hämmentävyyden jälkeen sain kuitenkin tokkuraisen kissan, antibiootteja, kipulääkettä ja toipumismuonaa mukaani. Kotona kissa makasi paikallaan ja alkoi loppuillasta liikkua vetelän puoleisesti ja epäfunktionaalisen oloisesti. Lisäksi se pyydysti näkymättömiä perhosia maatessaan lattialla.

Yöksi laitoimme kissan vessaan nukkumaan siltä varalta, että se oksentelisi tai ripuloisi. Se oli yön aikana päässyt sieltä pois ja mennyt ruokakupilleen, jonne olimme unohtaneet sen vanhat ruuat. Kaulatötterön takia, se ei vissiin ollut voinut kuin vähän siirrellä ruokaa ympäriinsä, mutta ilahduin siitä, että sillä on ruokahalua.

Nyt se liikkuu normaalisti, eikä yhtä apaattisesti ja ponnettomasti kuin ennen lääkärikäyntiä. Vähän pöljän oloinen se on edelleen, mutta näyttäisi olevan toipumassa.