Neljännesvuosisata

Mulla on vissiin tullut tavaksi kirjoittaa tähän aikaan vuodesta. 

Olen 25-vuotias. Äiti soitti kysyäkseen, miltä on tuntunut elää yksi neljäsosa vuosisataa. Sanoin, että en tiedä, kun ei ole vertailukohtaa. Sen jälkeen se kysyi kesätöistä.

Sama virsi joka vuosi sitten lapsuuden. On syntymäpäivä. Pitäisi tehdä jotain erikoista. 25 täytetään vain kerran. (News flash, niin kaikki muutkin vuodet.)

Katoin dekkaria, kävin kylässä, söin kakkua, jonka ostin eilen kaupan pakastealtaasta, tykkäsin ihmisten onnentoivotuksista facebookissa. 

Joidenkin mittareiden mukaan olen vasta nyt aikuinen. Kehossa alkaa tapahtua ikääntymistä. Ei sitä vielä huomaa, mutta nyt se alkaa. En oo ollut tyytyväinen kehooni sen jälkeen, kun se kahdeksanvuotiaana päätti alkaa kasvattaa tissejä, joten tuskin rypyt sen pahempi ongelma tulee olemaan. Se, että fyysisesti lakkaa pystymästä asioihin on varmaan vittumaisempaa. Kun mua nyt jo vituttaa se, että mun kehonhallinta on aivan perseestä.

Dysforia on alkanut oireilla enemmän. Olen alkanut karttaa kokovartalopeilejä. Työnnän sen vain syrjään ja toivon, että pääsen hoitoihin, ennen kuin alkaa hajottaa. Tiedän, että ne eivät tule ratkaisemaan maagisesti kaikkea ja kehossa on joitain asioita, jotka pitää vaan hyväksyä, mutta haluan nähdä ensin, mitä voin muuttaa, jotta voin sen jälkeen katsoa, mitä täytyy vain hyväksyä. Sitä rajaa olen nimittäin etsinyt 8-vuotiaasta saakka. Toivon, että siitä kaksikymmentä vuotta myöhemmin, olen sen löytänyt.

Myöskin, has been 0 days since misgendered unnecessary. Ei loppuen lopuksi iso juttu. Enkä tiedä tiesikö edes. Jotenkin sen silti huomaa. Aina. Huominen on varmaan vielä pahempi.