Turvattomuuden tunne koulukiusattuna

Olen 25-vuotias, sosiaalinen elämäni on nykyisin varsin tyydyttävää, enkä koe olevani kiusattu nykyisissä yhteiskunnallisissa ja sosiaalisissa ympyröissäni. Aina välillä jostain muistini syövereistä nousee kuitenkin muistoja, joita en voi, enkä oikeastaan edes halua unohtaa. Jos unohtaisin ne, unohtaisin reitin, joka on tuonut minut tähän pisteeseen. Unohtaisin osan itsestäni. Se ei ole kovin miellyttävä ja mairitteleva osa, mutta ymmärrän itseäni paremmin, kun muistan sen. Olin tosiaan koulukiusattu, tiedoksesi, sikäli kun olet uusi tässä blogissa. 

Koulukiusaaminen aiheuttaa edelleen sellaisia asioita, kuin turvattomuuden tunnetta, sellaisen olon, ettei kukaan voi tai halua auttaa minua. Että olen itse velvollinen suojelemaan itseäni kaikissa tilanteissa, koska kukaan muukaan ei sitä puolestani tee. Ja jos tekee, niin ärryn siitä ja epäilen kyseisen henkilön motiiveja. Tai oletan hänen tekevän niin, koska hän haluaa mitätöidä minun pärjäävyyttäni. Koulukiusatulle, joka on tottunut selviytymään yksin ja rakentanut itsetuntonsa sen varaan, että pärjää, on hyvin vaikea ottaa kenenkään apua vastaan. 

Miten tämä sitten pääsi rakentumaan ja millaisia muistoja pärjäämättömyys tuo pintaan? No, minä kerron. Paljon isompia ja pienempiä tapahtumia...

Olin ylä-asteella. Tai sitten jo lukiossa, en voi sanoa ihan varmaksi. En muista aivan tarkkaan kaikkia yksityiskohtia, joihin ei liittynyt minulla mitään tunnereaktiota. Olimme joka tapauksessa kiipeilemässä luokkamme tai liikunnankurssimme kanssa. Rakastan kiipeilyä. Olen kiipeillyt aivan pienestä lapsesta saakka kaikkiin mahdollisiin (ja joskus mahdottomiinkin) paikkoihin. Kiipeilyäni kuitenkin hidastaa kaksi asiaa ensiksikin olen kömpelö läski ja toisekseen pelkään korkeita paikkoja. Nämä ovat kuitenkin vain hidasteita, eivät esteitä. Olen kiivennyt moneen puuhun, maalannut kattoja, työskennellyt yli yhdeksänmetrisillä telineillä ja rakentanut puumajoja. Ja olen ylpeä siitä, miten olen voinut voittaa pelkoni. Pärjätä. 

En siis ollut liian huolissani kiipeilystä. Toki liikunnantunnit olivat aina epämukavia minulle. Väärät pukuhuoneet ja yleisenä silmätikkuna oleminen. Sain olla aivan varma, että tein minä mitä tahansa, ihmiset ilkkuivat minulle joko selkäni takana, tai päin naamaa. Liikunnantuntien ajatteleminen noin ylipäätäänkin on minulle raskasta edelleen. Haluaisin kuitenkin tuoda esille, että se ei ollut liikunnanopettajani vika. Hän oli oikein mukava ja varmaankin yritti parhaansa. Koululiikunta vain on ylipäätään tämänhetkisenä konseptinaan varsin traumatisoiva kaltaisilleni. Epäsuosituille, läskeille ja sukupuolisesti omituisille. 

Kukaan ei noin yleisesti ottaen tuntunut uskovan, että pystyin yhtään mihinkään. Kiipeily vaati paljon yläkropan lihaksia, joita minulla ei ollut varsinaisesti liiaksi saakka. Kiipeileminen oli kuitenkin kivaa ja minulla oli kokemusta sekä juuri riittävästi hullua rohkeutta, että päätin yrittää päästä huipulle. Edes kaikkein matalimmalla seinällä. Repikööt siitä. 

Sain parikseni tytön, joka oli ehkä kaikkein mukavin vaihtoehto kaikista. Parin tehtävä oli kuitenkin huolehtia turvallisuudestani. Pitää kiinni turvaköydestä siltä varalta, että putoisin. Se ei ole tehtävä, jonka haluaisi antaa kenelle tahansa. 

Alku lähti ihan hyvin. Noin puolivälissä meinasin jo luovuttaa, mutta sitten sain kiinni uudesta palasesta ja pääsin jatkamaan. Huipulle oli enää alle puoli metriä matkaa, mutta sopivia kädensijoja oli harvassa. En päässyt palaamaan takaisinkaan. Olin juuri joutunut kurkottamaan sen verran päästäkseni tähän kohtaan, että en uskaltanut laskea jalkaani niin alas kuin edellinen jalansija olisi vaatinut. Olin jumissa. Todennäköisyys sille, että putoaisin kohta kasvoi juuri. Katsoin alas pariani, joka parhaillaan jutteli yhdelle luokan molopäistä.
"Hei?" huikkasin hänelle kokeilevasti.
"Hei, musta tuntuu, että mää oon jumissa", sanoin. 

Kukaan ei kiinnittänyt huomiota. 

No vitut. Ajattelin. Kiipeän sitten vaikka huipulle saakka siinä kun juttelette. Ehkä te sitten huomaatte mut ja osaatte ottaa vastaan, kun tipahdan. Alas mä en kuitenkaan pysty kiipeämään.

Hypähdin kohti varmimman oloista kädensijaa...

ja 

p

u

t

o

s

i

n

.

Tietenkin. 

Ei minusta olisi actionleffojen sankariksi.

Ja parini? No hän ei ollut hereillä ja köysi oli aivan liian löysällä. Vaikka hänen refleksinsä olivatkin kiitettävän nopeat, osuin silti mattoon. Siitä aiheutunut kirvelevä polvi oli kuitenkin pientä putoamisen aiheuttamaan pettymykseen ja turvattomuuden tuntuun nähden. Olin epäonnistunut. Se, mikä oli minusta joskus ollut kivaa, muistutti nyt vain siitä, että mokasin jälleen kaikkien luokkakavereideni edessä. Sen lisäksi, että minulla oli selvinnyt, että edes luokan kiltein tyttö ei hirvittävästi välittänyt turvallisuudestani. 

Olin omillani. 

Vaikka ei sen olisi pitänyt olla tässä vaiheessa mitenkään uusi juttu, niin sattui se silti.