Luonnelauantai: ylpeys

Ylpeys käy lankeemuksen eestä, sanotaan. Olen ollut lapsesta saakka hyvin ylpeä ja minulle on ollut vaikea myöntää virheitäni. Nyt olen oppinut, minkätyyppisiin virheisiin useimmiten sorrun ja osaan paremmin välttää niitä ja pyytää vahingon tapahduttua anteeksi. Se on helpottanut kovastikin muiden ihmisten kanssa toimimista. Itse asiassa mulle on nykyisin jopa suhteellisen helppoa ymmärtää, milloin olen toiminut väärin ja miten olen loukannut jotakuta. Haluan ymmärtää muiden toimintaa ja motiiveja ja olen harjaantumassa jo suhteellisen hyväksi siinä.

Paljon vaikeampaa sen sijaan minulle on myöntää, jos olen ollut väärässä itseni suhteen tai epäonnistunut jossain. Jos joudun eksyksiin, niin omien jälkiä pitkin palaamisen sijaan jatkan eteenpäin intuition ja järjen yhteispelillä. Enkä tietysti kysy tietä. Osittain myös siksi, että minun on vaikea vastaanottaa ja muistaa auditiivista ohjeistusta.

On jäänyt paljon kokeilematta sen takia, että olen pelännyt liikaa epäonnistumista - eli ylpeyteni mielestä sitä, että joudun nielemään ylpeyden ja pyytää apua. Avuttomaksi jääminen on minulle jotenkin pahinta ikinä ja avunpyytäminen vaikeaa. Ne ovat haasteellisia ominaisuuksia. Toisaalta ne ovat antaneet minulle sen, että minun on täytynyt oppia itse tunnistamaan omat rajani, osaan toimia hyvin itsenäisesti ja minulla on hyvin kehittynyt valmius toimia myös ongelmatilanteessa.