Tissit ja kultakello

Tiedättekö mitä yhteistä on tisseilläni ja kultakellollani? (Arvauksia voi myös heittää kommentteihin, mutta selostan tässä merkinnässä asiasta tarkemminkin.)

On harvoja asioita, joiden saamista lahjaksi inhoan yhtä paljon kuin sitä, että saan lahjaksi jotain, mikä on oikeasti hirvittävän arvokasta, mutta mistä en itse pidä tai mitä en arvosta ollenkaan. Tämän vuoksi inhoan saada lahjaksi koruja. Olen aina suhtautunut hirvittävän nihkeästi kaikkiin korulahjoihin ja vieläkin kierrän kaikki koruliikkeet kaukaa.

Yksi näitä arvolahjojani on isomummon vanha kultakello. Se näyttää jotenkin täysin sopimattomalta minulle ja tekee kädestäni läskin näköisen. Olen käyttänyt sitä varmaan kerran eläessäni, rippijuhlissani. Ja inhoan sitä vieläkin. Ja minusta tuntuu, että minun pitäisi arvostaa sitä. Koska sen on saanut perinnöksi ja se on kunnostettu takiani, ei tunnu sopivalta myydäkään sitä. Korujen saaminen lahjaksi tuntuu vähän samalta minusta, kuin jostain tavistallaajasta tuntuisi saada perinnöksi joku Picasson kubistinen (ja todennäköisesti tallaajan mielestä aivan hervottoman ruma) taideteos. Sitä ei uskalla myydä, mutta ei sitä esilläkään huvita pitää. Eikä se sovi tyyliin ja sisustukseenkaan.

Nyt varmaan blogini lukijat ovat osanneet yhdistellä riitävästi lankoja hoksatakseen yhteneväisyyttä kultakellon ja tissieni välille. Kumpiakaan en halunnut. Molemmat sain perinnöksi ja kumpaakin pitäisi muka osata arvostaa. Sen lisäksi niillä on vielä yksi yhtäläisyys: molempia säästän mahdollisen jälkikasvun varalta. Elättelen toiveita, että joskus saan tytön, joka osaa arvostaa kaikkea sitä tyttömäistä, mitä mulle on kertynyt ja jäänyt käyttämättä. Noh, vaikkei hänkään sitä arvostaisi, niin voihan sen aina myydä. Ja tissiä se luultavasti tulee ainakin alkuunsa tarvitsemaan.

Sen jälkeen, kun niitä ei enää tarvita, hankkiudun molemmista mielelläni eroon.