Työt loppui ja avaruusfysiikka alkoi

Perjantaina oli viimeinen päiväni töissä. Monet toivottelivat hyviä jatkoja ja yhdeltä ruokapalvelun asiakkaalta sain villasukatkin. Se kysyi ensin, että huolinko villasukkia ja tuumin, että mikäs siinä, jos ovat oikeaa kokoa. Minulla kun ei ihan Tuhkimon jalka ole noin niinkun naiseksi. Niitä oli kuulemma kokoon 45 asti, joten ei mitään ongelmaa minun nelikakkosen osalta. Paitsi, että naistenkoot eivät riittäneet, joten sain armeijanvihreät miesten villasukat. Teoriassa mulle menee jalkaan kyllä omaa kokoani pienemmätkin koot, sillä sukat kuitenkin venyvät, mutta vähän ajan päästä ne tahtoo aina hajota isovarpaan kohdalta.

Koko päivän fiilistelin ilon ja haikeuden sekaisin tuntein, että ”tämä on nyt viimeinen kerta kun...”. Ei se toisaalta ole kiveen kirjoitettu, ettenkö samaa hommaa joskus myöhemmin tekisi uudestaan. Ajatukseni kyllä on ollut hakea ensi vuonna töitä Oulun päästä ja ehkäpä ihan oman alankin töitä. Pitää kuitenkin katsella tuleeko niitä töitä saatua. Tällaiset uutiset ovat näin nuorena omankin työnsaannin kannalta hieman masentavia. Ei ole kiva tietää, että tienoilla on mahdollisesti 700 kokeneempaa työntekijää vailla työpaikkaa.

Sitten kotiintullessani meillä oli tuttavaperhe käymässä. Tai ainakin osa sitä, sillä vanhemmat veljekset ovat jo varsin kiireisiä. Ja taas saan hämmästellä kuinka se aika kulkeekaan. Nuorimmainen on tällä hetkellä ilmeisesti 10-11 -vuotias. En muista olenko nähnyt häntä sen jälkeen, kun hän oli 5 vuotta. Oli siinä muistikuvassa päivittämistä.

Nyt nassikka on kasvanut ihan fiksuksi ja varsin puheliaaksi nuorukaiseksi. Jutustelin hänen kanssaan hyvän tovin avaruusfysiikasta. Aiheeseen siis päädyimme antiikin kreikkalais-roomalaisen mytologian kautta, joka tuli puheeksi maalauksestani Willendorfin Venuksesta. Tämä on juuri sitä parasta ikää, kun ihmiset kiinnostuvat mitä erilaisimmista asioista ja ahmivat kaiken tiedon siitä, mitä on saatavilla.