Sarkasmi, homous ja presidentti

Kolme asiaa Joista kirjoitan lähinnä tajunnanvirtaa ja käänteisessä järjestyksessä, koska kaikki muutkin tekee niin. Minäkin tosin joskus puhun niistä, koska se on nyt olevinaan erittäin ajankohtaista.

Presidentti, on mielestäni oikeastaan melko turha ja tarpeeton porras. Tai ehkä pikemminkin turhaksi ja tarpeettomaksi tehty porras. Sillä ei käytännössä ole enää juuri valtaa ja oikeuksia senkun kavennetaan kaventamistaan. Presidentistä on hyvää vauhtia tulossa Suomen kuninkaallinen, joka asuu ylellisesti ja jonka touhuja ja lemmikeitä ja kaikkea seurataan, mutta joka ei oikeastaan mihinkään vaikuta. Miksi valtakunnan pitäisi siis hyysätä ylellisesti jotain, joka ei tee mitään? Turha menoerä. Joko annetaan sille jotain hyödyllistä tekemistä tai lopetetaan se virka vallan.

En kuitenkaan sano, että olisi täysin yhdentekevää, kuka sitä virkaa hoitaa, sillä presidentti on kuitenkin hyvin näkyvä ja edustava osa valtiota ja sen ulkopolitiikkaa (vaikkei juuri mihinkään vaikuttaisikaan). Presidentin pitää siis näyttää ja kuulostaa fiksulta ja edustavalta esiintyessään valtion omana pikku maskottina. Aivan... sillähän siis on jokin tähdellinen tehtävä! Maskottius. Nyt se voi rauhassa istua Mäntyniemessä ja Kultarannassa hoitamassa kukkia. No Panic, tarpeellinen on hän.

Sitten homous, josta on kiva puhua, koska Haavisto ja sen seksielämä, joka on toki ah niin tähdellistä ruodittavaa presidentin viran kannalta.

Ensiksi ihmettelen, miksi niputetaan samaan adoptio-oikeus ja kirkon toiminta? Niillä ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa, joten voin hyvin olla sitä mieltä, että kirkko vihkiköön, ketä katsoo voivansa vihkiä ja homot (millä nyt tarkoitan siis sekä mies- että naispareja) adoptoikoon siinä missä heterot ja yksinhuoltajatkin. Jaa miksikö? Ensinnäkin kirkon ohjenuorana ainakin kuuluisi olla Raamattu ja sen tulkinta, eikä siellä kovin paljon anneta viitteitä näyttää peukkua muille avioliitoille kuin eri sukupuolten välille. Joten heidän myös sallittaneen uskonsa noudattaminen. Avioliitto on heille pyhä, se ei vahingoita ihmistä mitenkään tai ole Suomen lain tai yleisen moraalikoodiston vastainen, joten annetaan nyt heidän vihkiä ketä haluavat.

Tasa-arvoisessa yhteiskunnassa meidän kun pitäisi elää, kaikille on kuitenkin turvattava yhtäläiset oikeudet lain edessä ja yhteiskunnassa. Adoptio-oikeus homoille? No miksi ei? Tähän ei ole kuultu mitään uusia vasta-argumentteja viimeiseen kymmeneen vuoteen, eivätkä nekään ole kovin kantavia olleet. Tyrmätty jo useaan kertaan. En siis jaksa enää potkia jo ennestään hakattuja argumentteja, vaan totean vain kannattavani homojen adoptio-oikeutta.

Sitten päästään aiheeseen, joka on relevantti lähinnä blogikirjoitukseni kannalta, sarkasmiin. Miksi käytän sitä? Miksi pidän siitä niin kovasti? Miksen voi vain yksinkertaisesti kirjoittaa ilman sitä (tai ainakin koen sen vastenmieliseksi)?

Sarkasmi on jotenkin hyvin luonteva ja kiinteä osa itseilmaisuani. Mehevämmän serkkunsa Ironian kanssa kuivakka Sarkasmi on ollut jo hyvin pitkään osana käyttämääni kieltä. Perheessäni sitä on käytetty ja olen myös varhain oppinut itse tunnistamaan ja hyödyntämään sitä. Enimmäkseen käytän näitä huvittaakseni. Itseäni. Kuulijaani. Lukijaani. Jokseenkin jopa tuossa järjestyksessä. Vaikkei sarkasmini saisi edes hymähtämään tai pientä hymynkarettakaan väreilemään, on mielestäni silti mukavampi lukea sillä sopivasti väritettyä tekstiä kuin täysin totista asiaa. Voisi siis karrikoiden sanoa, että käytän sarkasmia tunteakseni olevani hauska. Kyllä, onhan se niinkin. Minusta on oikein hauskaa tuntea olevani hauska. Se myös nostaa kivasti itsetuntoa. Ja huonosta itsetunnosta vasta ongelmia syntyykin.

Toisaalta myöskin oikeutan tätä käytöstäni, jonka joku voisi tulkita huonon itsetunnon kompensoinniksi tai ainakin muuten vain perin lapselliseksi, sillä että tiedostan sen ja kykenen esittämään sen ironisesti. Vaikka toisaalta tiedän senkin, että tuolla edellisellä päättelyketjulla vain toteutan sitä itseään.

Ah, että kun tunnen taas itseni itsetuntoa hivelevän fiksuksi.