Kohtaamisia ja korkeuksia
Ja niitä aikuisia. Olin ruokatauolla ja koska mitään seuraakaan ei minulla sattunut olemaan tyhjensin kännykän viestimuistia joutessani.
Yhtäkkiä sisään pyyhältää joku rouvashenkilö takaovesta, jonka olemassaoloa hädintuskin muistin. Rouva pysähtyy kohdalleni ja tervehdin häntä kohteliaasti. Rouva vastaa tervehdykseeni tuijottamalla minua tiukasti. Tuijottelemme muutaman sekunnin toisiamme ja sinä aikana arvioin, että tämä henkilö ei ilmeisesti ollut paikalla, kun tulin itse tänne ja on ilmeisesti asemassa, jossa hänen pitää (ainakin omasta mielestään) olla tietoinen kaikesta päiväkodissa tapahtuvasta. Jokin pieni trollausmoodi sisälläni liikahtaa ja ehdottaa, että vain pysyisin edelleen paikallani ja tuijottaisin takaisin. Olisihan sekin kiehtova ihmiskoe nähdä, mitä tapahtuu. Itsesuojeluvaistoni oli kuitenkin tänämaanantaina trollausmoodia nopeampi ja suustani pääsee: "Niin, olen täällä pesemässä ikkunoita" ja esittelen itseni nousten seisomaan kättä tarjoten.
Rouvan ilme pehmenee sen verran, että se ei näytä siltä, kuin aikoisi heittää minut niskapers-otteella pihalle. "Ai, minä jo ihmettelinkin, että..." Joo, lievästi ilmaistuna. Siinä vaiheessa kun rouva tulee päivähoitajien palaverista ilme on jo yhtä hymyä. Ilmeisesti palaverin tarkoitus oli vakuuttaa hänet siitä, että en ole potentiaalinen uhka lapsille ja olen oikeasti töissä kaupungilla. Tai en minä tiedä, pesin ikkunoita. Voi myös olla, että häikäisevä pesutuloksenikin vakuutti hänet tarpeellisuudestani. Intoutui jopa kauhistelemaan, kuinka korkealla olin (pöydällä). Naama pokerilla jatkoin työpäivän loppuun. Eipä tiennyt hän...
Noin puolta tuntia myöhemmin seison kymmenen metriä korkeassa keikkuvassa tornissa ja katselen erään hallin kattoa. En ollut nähnyt hallilla ketään, jolle ilmoittaa tulostani, joten olin vain pokkana marssinut sisään ja kiivennyt torniin. Minun on tarkoitus siivota hallin katto erään toisen firman leivissä myöhemmin kesällä. Minua oli pyydetty käymään katsomassa paikka ja fiilistelemässä oliko niin korkealla mahdollista työskennellä, vai iskikö pakokauhu. Minulla on (ainakin ollut) lievä korkeanpaikankammo. Eniten se tuntuu kiivetessä (vallankin, jos kiipeilykohde huojuu epämiellyttävästi). Kokemuksesta kuitenkin tiedän, että siihen tottuu nopeasti. Tiiraillessani siinä kattoa ja pohdiskellessani käytännön asioita havaitsen alhaalla liikettä. Vahtimestari - tai ainakin niin oletan - saapuu ovesta sisään ja katsoo minua. Heti perään toinen ihminen, joka todennäköisesti hakee jotain perusteita sille kuka olen ja mitä olen tekemässä (ja kenen luvalla). Asiallisesti sitten tervehdin, esittelen itseni ja selitän millä asialla olen.
Eikä siinä sitten sen kummempaa.
Yhtäkkiä sisään pyyhältää joku rouvashenkilö takaovesta, jonka olemassaoloa hädintuskin muistin. Rouva pysähtyy kohdalleni ja tervehdin häntä kohteliaasti. Rouva vastaa tervehdykseeni tuijottamalla minua tiukasti. Tuijottelemme muutaman sekunnin toisiamme ja sinä aikana arvioin, että tämä henkilö ei ilmeisesti ollut paikalla, kun tulin itse tänne ja on ilmeisesti asemassa, jossa hänen pitää (ainakin omasta mielestään) olla tietoinen kaikesta päiväkodissa tapahtuvasta. Jokin pieni trollausmoodi sisälläni liikahtaa ja ehdottaa, että vain pysyisin edelleen paikallani ja tuijottaisin takaisin. Olisihan sekin kiehtova ihmiskoe nähdä, mitä tapahtuu. Itsesuojeluvaistoni oli kuitenkin tänämaanantaina trollausmoodia nopeampi ja suustani pääsee: "Niin, olen täällä pesemässä ikkunoita" ja esittelen itseni nousten seisomaan kättä tarjoten.
Rouvan ilme pehmenee sen verran, että se ei näytä siltä, kuin aikoisi heittää minut niskapers-otteella pihalle. "Ai, minä jo ihmettelinkin, että..." Joo, lievästi ilmaistuna. Siinä vaiheessa kun rouva tulee päivähoitajien palaverista ilme on jo yhtä hymyä. Ilmeisesti palaverin tarkoitus oli vakuuttaa hänet siitä, että en ole potentiaalinen uhka lapsille ja olen oikeasti töissä kaupungilla. Tai en minä tiedä, pesin ikkunoita. Voi myös olla, että häikäisevä pesutuloksenikin vakuutti hänet tarpeellisuudestani. Intoutui jopa kauhistelemaan, kuinka korkealla olin (pöydällä). Naama pokerilla jatkoin työpäivän loppuun. Eipä tiennyt hän...
Noin puolta tuntia myöhemmin seison kymmenen metriä korkeassa keikkuvassa tornissa ja katselen erään hallin kattoa. En ollut nähnyt hallilla ketään, jolle ilmoittaa tulostani, joten olin vain pokkana marssinut sisään ja kiivennyt torniin. Minun on tarkoitus siivota hallin katto erään toisen firman leivissä myöhemmin kesällä. Minua oli pyydetty käymään katsomassa paikka ja fiilistelemässä oliko niin korkealla mahdollista työskennellä, vai iskikö pakokauhu. Minulla on (ainakin ollut) lievä korkeanpaikankammo. Eniten se tuntuu kiivetessä (vallankin, jos kiipeilykohde huojuu epämiellyttävästi). Kokemuksesta kuitenkin tiedän, että siihen tottuu nopeasti. Tiiraillessani siinä kattoa ja pohdiskellessani käytännön asioita havaitsen alhaalla liikettä. Vahtimestari - tai ainakin niin oletan - saapuu ovesta sisään ja katsoo minua. Heti perään toinen ihminen, joka todennäköisesti hakee jotain perusteita sille kuka olen ja mitä olen tekemässä (ja kenen luvalla). Asiallisesti sitten tervehdin, esittelen itseni ja selitän millä asialla olen.
Eikä siinä sitten sen kummempaa.
Kommentit
Lähetä kommentti