Naiseuden diskurssi

Avataanpa ensinalkuun keskeistä sanastoa eli diskurssi. Terminä se on liki jokaisen kirjallisuudenopiskelijan arkipäivää, mutta muille se ei sano juuri mitään. Tässä yhteydessä puhun Focaultin määrittämästä diskurssista, josta wikipedia sanoo seuraavaa:

Diskurssin sisäiset säännöt määrittävät, mitä jostakin aiheesta on mahdollista sanoa, miten siitä voidaan puhua. Diskurssit ovat tässä ajattelussa myös tieto-opillisia järjestelmiä, jotka sisältävät tietyt ontologiset käsitykset. 

--

Diskurssit nähdään usein vangitsevina siten, että diskurssin omaksuneen on vaikea ajatella toisin. Diskursseihin liittyy vahvasti vallan aspekti, koska erilaiset yhteiskunnalliset diskurssit määrittelevät, mikä on totta, mistä asioista voi puhua, ja miten asioista puhutaan.

Ja nyt puhun naiseuden diskurssista. Eli siitä, miten naiseutta on sallittua käsitellä yhteiskunnassa. Kuten Suomen menestys (tai siis sen puute) tämän vuoden Euroviisuissa osoittaa, ei vahvat naiset (tai lesboviittaukset) oikein tahdo saada suurempaa kansansuosiota. Kaikki kilpailua johtaneet naiset toteuttivat melko siivosti naiseuden diskurssia.

Euroviisujen lisäksi törmäsin tänään toisaalla naiseuden diskurssiin. Jotenkin mystisesti päädyin Likkojen lenkille Tampereelle. Päivä oli varsin kaunis ja ihanteellinen. Kaikkialta tursuava "TÄMÄ ON SUUNNATTU (naiseuden diskurssia toteuttaville) NAISILLE!" -asenne kuitenkin alkoi tulla jo korvista ulos jossain vaiheessa.

Huomasin, että en kuulu joukkoon siinä vaiheessa kun tuijottelin ensimmäisen sortseilijan sääriä. Lenkin kuluessa tunne senkuin vahvistui. Ihan sama näkyykö suonikohjut, tai arvet, kunhan ei vaan ole karvoja! Nilkassani on valtava arpi, josta aina silloin tällöin kysellään, mutta en koskaan ole kokenut samanlaista tarvetta piilottaa se muiden arvostelevien katseiden alta, kuin mitä karvasäärien kanssa. En tarkoituksellisesti kotona ajatellut, että olenpa sheivaamatta sääriäni, voidakseni esitellä niitä. Ihan vain rehellisesti unohdin, että minulla on karvoja ja pistin kauniin päivän toivossa polvihousut jalkaan.

Kukaan ei varsinaisesti sano mitään, mutta silkkisäärien määrä puhukoon puolestaan. Tai pikemminkin toisen vaihtoehdon olemattomuus. Oot silkkii mun sylissäni, lauloi Jukkapoika paikan päällä. Nainen on silkkiä ja miehen sylissä. Niinhän sen pitää mennä.

Pohdinnastani innostuneena päätin, että en sheivaa sääriäni koko kesänä.

Teenpä vielä loppuun pienen paljastuksen romaanikäsikirjoituksesta, jota paraikaa kirjoitan: senkään päähenkilö ei sheivaa. Ei kumpikaan niistä.