Matka, jonka voisin skipata
Olen viimeaikoina ollut tavallista enemmän tekemisissä raskaana olevien naisten kanssa. Puhun nyt siis syystä nimen omaan näistä kohtaamistani raskaana olevista naisista. Olen nimittäin jollain tapaa kateellinen heille. Heille raskaus on jotenkin... luonnollinen osa heidän naiseuttaan. Sen jatke, sitä täydentävä alue. Askel äitiyteen, joka myös pukee heitä. He ovat niin hirvittävän sinut sen kanssa.
Minä puolestaan herään keskellä yötä itkemään sitä, että miksi maailman täytyy olla niin epäreilu, että mun täytyy synnyttää, jos haluan biologisen lapsen. Miksi mun täytyy altistaa kehoni sille myllytykselle? Ja itseni sille raskauden diskurssille. Kaikelle sille väärinsukupuolittamiselle. Kaikelle sille ällöttävälle tekopirteälle lässytykselle hehkuvasta "naiseudestani" ja "äitiyden iloista".
Puhumattakaan sitten itse synnytyksestä. Parhaimmassakin tapauksessa synnytys olisi ihan syvältä. Vaikka ei edes mennä siihen, mikä kaikki voi mennä pieleen, niin siltikin mä ottaisin ennemmin turpaani, ku synnyttäisin. Ihan oikeesti. Keskimääräinen synnytys kestää 8 tuntia. Kahdeksan tuntia (tai jopa pari päivää) suhun vaan sattuu ja sä joudut äheltämään sisuksistas ulos jotain, mitä et ees näe. Todennäköisesti tulisin myös sukupuolitetuksi väärin useammin kuin kerran. Lisäksi ihkut raskaushormonit todennäköisesti tekee musta todella vittumaisen myös kaikille ympärilläni oleville.
Mä olen tiennyt lapsesta saakka, että haluaisin lisääntyä. Ja se, että kohdallani siihen täytyy liittyä raskaus ja synnytys on tuntunut hirvittävän epäreiluilta suunnilleen siitä saakka, kun aloin asioista jotain ymmärtää. (Eli ehkä 6-9 -vuotiaana.) Jos olisin cismies, minun ei tarvitsisi kuin vähän tökkiä märkää koloa pippelillä ja that's it (yksinkertaistettuna).
Minulle raskaudessa ei ole mitään muuta hyvää kuin se lopputulos. Ehkä se on ihan hyvä, etten ole vielä tullut raskaaksi. Mietin, pitäisikö vain luovuttaa ja ottaa vaikka sijaiskotilapsi.
Minä puolestaan herään keskellä yötä itkemään sitä, että miksi maailman täytyy olla niin epäreilu, että mun täytyy synnyttää, jos haluan biologisen lapsen. Miksi mun täytyy altistaa kehoni sille myllytykselle? Ja itseni sille raskauden diskurssille. Kaikelle sille väärinsukupuolittamiselle. Kaikelle sille ällöttävälle tekopirteälle lässytykselle hehkuvasta "naiseudestani" ja "äitiyden iloista".
Puhumattakaan sitten itse synnytyksestä. Parhaimmassakin tapauksessa synnytys olisi ihan syvältä. Vaikka ei edes mennä siihen, mikä kaikki voi mennä pieleen, niin siltikin mä ottaisin ennemmin turpaani, ku synnyttäisin. Ihan oikeesti. Keskimääräinen synnytys kestää 8 tuntia. Kahdeksan tuntia (tai jopa pari päivää) suhun vaan sattuu ja sä joudut äheltämään sisuksistas ulos jotain, mitä et ees näe. Todennäköisesti tulisin myös sukupuolitetuksi väärin useammin kuin kerran. Lisäksi ihkut raskaushormonit todennäköisesti tekee musta todella vittumaisen myös kaikille ympärilläni oleville.
Mä olen tiennyt lapsesta saakka, että haluaisin lisääntyä. Ja se, että kohdallani siihen täytyy liittyä raskaus ja synnytys on tuntunut hirvittävän epäreiluilta suunnilleen siitä saakka, kun aloin asioista jotain ymmärtää. (Eli ehkä 6-9 -vuotiaana.) Jos olisin cismies, minun ei tarvitsisi kuin vähän tökkiä märkää koloa pippelillä ja that's it (yksinkertaistettuna).
Minulle raskaudessa ei ole mitään muuta hyvää kuin se lopputulos. Ehkä se on ihan hyvä, etten ole vielä tullut raskaaksi. Mietin, pitäisikö vain luovuttaa ja ottaa vaikka sijaiskotilapsi.
Kommentit
Lähetä kommentti