Rauhallista sunnuntaita

Tiedättekö sen äänen, joka kertoo, mitä olet tehnyt väärin? Sen, joka jaksaa kaivaa kaikesta jonkun negatiivisen kulman ja joka enimmäkseen pitää vain jättää huomiotta? Joillain se kuulostaa äidiltä tai joltain muulta satunnaiselta auktoriteetti-ihmiseltä.

Minulla se on aina kuulostanut minulta. 

Mutta nyt se tuntuu jotenkin vaimenneen. Kuin joku olisi laittanut sen mutelle. Tiedän, että se on jossain siellä edelleen ja arvaan suunnilleen, mitä se sanoisi mihinkin, mutta en kuule sitä. On kuin välissämme olisi paksu lasi. Voisin halutessani lukea sen huulilta, mitä sanottavaa sillä on. En tiedä, miksi psyykeeni on laittanut minun itsekriittisen puoleni äänieristettyyn lasikuutioon. Minä vain heräsin tänään ja siellä se oli. En muista nähneeni mitään erityista unta, tai tehneeni mitään hirvittävän erityistä.

Kesti hyvä tovi edes tajuta, mitä oli tapahtunut. Miksi minusta tuntuu niin kerta kaikkisen rauhalliselta. Ei rauhalliselta sillä tavalla, että väsyttäisi. Ei oikeastaan väsytä. Ei nukuta. Ei vituta. Ei ärsytä. Ei huoleta.

Minulla oli oikein mukava päivä eilen. Ei ehkä tajunnanräjäyttävä, mutta kaikin puolin oikein mukava. Ehkä se lasikuutio oli siellä jo silloin? Saattoi itse asiassa olla. En edes soimannut itseäni siitä, että en ollut laittanut takkia ja olin puoli tuntia myöhässä sovitusta tapaamisesta. Kaikki meni silti eilen ihan hyvin.


Olen nyt palauttanut lopputyöni ja väittänyt, että se on valmis. En tiedä vielä onko lopputyöni ohjaaja samaa mieltä. Katsotaan. Ehkä sillä on vielä hyviä viimeisiä vinkkejä, miten parantaa työtä ennen arviointia. Ja vielä torstaina, kun lähetin työn, minusta tuntui, etten enää koskaan halua nähdä sitä.


Työhaastatteluni poiki työpaikan. Vaikka se ei ehkä ole sitä, mitä aiemmin ajattelin alkavani tehdä, se kuulostaa kuitenkin kovasti työltä, jota voisin tehdä ehkä pitkäänkin. Siinä on paljon asioita, joita en (vielä) osaa, mutta sekään ei huoleta. Luotan yllättävänkin vahvasti siihen, että opin. Joudun sen myötä muuttamaan toiselle paikkakunnalle ja tavallaan aloittamaan jälleen alusta kaiken: sosiaalisten piirien rakentamisen, oman elämän, arjen, harrastusten, kaiken. No en ehkä ihan kaikkea, mutta lähelle. Sekään ei huoleta. Itse asiassa se tuntuu jopa jollain lailla virkistävältä.

Ehkä tämä on sitä etenemistä, mitä kaipasin vuoden alussa, kaivattu muutos, joka antaa rauhan mielelle. Muuttoon pakatessa voi heittää pois kaiken, mitä ei tarvitse tai mitä ei kaipaa. Kaksi vuotta varastossa olleet istuimen päälliset, jotka haisee? Roskiin vaan. Kymmenet valkoiset ittalan mukit? Kirpparille myyntiin. Kasa rintaliivejä? Miksi mulla edes on nää vielä?

Tämä tuntuu askeleelta oikeaan suuntaan, loogiselta jatkumolta tarinassani antaa periksi. Vielä kun saisin sen käyntiajan transpolille, niin saisin kehonkin etenemään johonkin suuntaan. Dysforia on edelleen, mutta pystyn melkein olemaan ajattelematta sitä. Lapsia ei näyttäisi olevan vieläkään tulossa, mutta ehkä voin elää sen kanssa. Tai adoptoida joskus. Joka tapauksessa se ei vaikuta mitenkään hirveän traagiselta.