Muutoskuume

Tiedätte koirakuumeen, vauvakuumeen, lomakuumeen, autokuumeen ja ties minkä -kuumeen. Mulla on muutoskuume. Mä haluan, että asiat muuttuu. 

Haluan valmistua. Haluan tehdä töitä. Haluan eteenpäin prosessissa. Haluan, että lisääntymistilanne kehittyy. Haluan saada keskeneräisen valmiiksi. Haluan eroon kaikesta turhasta. Haluan muuttaa. Haluan kokeilla jotain uutta.

Tämä on näkynyt kaikissa tässä kuussa kirjoittamissani blogiteksteissä. En tiedä, onko kyse jostain tiedostamattomasta "uusi vuosi - uudet kujeet"-mistälie. En tehnyt yhtäkään uudenvuodenlupausta. En itselleni, enkä kellekään muulle. Enkä teekään.

Toisaalta tämä on tavallaan loogista jatkumoa tähänastiselle kehitykselleni. Kehityskaari näkyy ehkä selvimmin postauksista:

Jos olisin ahkera opiskelija, tammi 2015

Se, millä sain itseni pakotettua tekemään kaikki roikkumaan jääneet työni yhdessä sivuaineessa, oli se, että yliopisto päätti lakkauttaa kyseisen aineen opetuksen, joten se oli pakko tehdä. Eli saan kyllä aikaiseksi, kun on pakko. Itse asiassa sain jopa ihan kelvollisia arvosanoja niistä. Tosin psyykkisesti se ei ollut kovin helppoa. (Kävin varmaan aika lähellä burn outia.)
No. Joka tapauksessa minulla ei ole ainuttakaan luentoa. Periaatteessa minulla ei siis ole mitään syytä käydä yliopistolla koko keväänä. Käyn siellä silti: syömässä ja välttelemässä niitä asioita, mitkä minun pitäisi tehdä.
Tänäkeväänä on siis pakko oppia, miten itsenäisesti saadaan asioita aikaan. Ehkä se on opettavaista. Tai sitten saan burn outin seuraavan parin vuoden sisällä.

 Ei kiinnosta, touko 2015

Sitten tuijotan apaattisena konettani ja mietin, mitä seuraavaksi. Voisin lukea, mutta ei kiinnosta. Voisin kirjoittaa, mutta ei kiinnosta. Voisin... emmä tiedä... lenkkeillä? Ei kiinnosta. Mä en vain jaksa tehdä mitään. Ennen kuin sairastuin tähän hajuni vieneeseen kevätflunssaan, mä vielä jaksoin tehdä juttuja. Nyt en. Sekä kroppa, että mieli on yhtä apaattisia. Periaatteessa mikän ei ole vikana, mutta mikään ei vain huvita. Välillä illalla, ennen nukkumaanmenoa haluaisin kovasti sosialisoida kavereiden kanssa. Mutta ne on kaukana. Eikä mulla ole kerrottavaa. Ja niillä taitaa olla muita kiireitäkin. Äh. Ehkä meen tuijottamaan kattoa.

 Mielenterveyskuulumiset marras 2015

Alkaa hiljalleen tuntua siltä, että välittäjäaineeni ovat palautumassa minulle tutumpiin lukemiin. Kesän masennusoireet eivät tosiaan hävinneet kuin sormia napsauttamalla, kun palasin opiskelupaikkakunnalle, vaikka lievittyivätkin heti. Nyt musta alkaa taas hiljalleen tuntua siltä, että oon tasapainoinen ihminen. Tai ainakin yhtä tasapainoinen, kuin olin viime talvena.
Tämän perusteella voin sanoa sen, että en taida edes hakea kesätöitä ensikesänä synnyinpaikkakunnaltani. Se ei tee hyvää minulle. Mulla ei ole varaa myydä joka kesä mielenterveyttäni. Voisin tehdä kesän vaikka gradua. 

Mielenterveyskuulumiset joulu 2015

Tällä hetkellä elämässä on paljonkin asioita, jotka voisivat ahdistaa. Jostain syystä ahdistus kuitenkin kuolee välinpitämättömyyteen. Siinä mielessä se on hyvä, että olen periaatteessa toimintakykyinen. Mikään ei vain motivoi. Mikään ei hirvittävästi innosta ja jos hetken innostaakin, niin sekin korvautuu jossain vaiheessa välinpitämättömyydellä ja apatialla. Pakotan itseni tekemään juuri sen, mitä on pakko tehdä, jotta pysyy pinnalla. Jotta ketään ei kiinnosta.

Se menee ohi touko 2016

Sen kyllä piti mennä jo. Mutta ei voi mitään. Luulin, että olisin tänä vuona välttynyt viime vuoden virheiltäni. Että olisin tuntenut rajani. Olisin kasannut itseni ja pysyisin koossa. Laskelmoin hienosti, että saisin kaikki tarvittavat kurssit suoritettua kevään aikana. Nekin, mitkä syksyllä jäivät roikkumaan. Ja muut projektit hoituisi ilman hirvittävän suuria uhrauksia opiskelujen suhteen. Että minulla olisi vielä projektien hoitamisen jälkeen kuukausi aikaa keskittyä opiskeluhommille. En kuitenkaan ottanut huomioon laskiessani resursseja, että olisin kuukauden päivät kipeänä.
--
En saa tehtyä mitään. Olen ällöttävä. En muista mitään. Unohdan kaiken. Minua ei saa kiinni. En saa informaatiota tai olen unohtanut saamani informaation. Minun vikani kuitenkin.

Kesä on herännyt touko 2016

En tiedä, kuka olen. Tai tiedän, mutta en tiedä, mihin ryhmään minun olisi tarkoitus identifioitua. Pidän suuren kaupungin anonymiteetistä. Pidän yliopiston akateemisuudesta, pidän siitä, kun olen yliopistolla ja näen paljon tuttuja ja ihmiset tervehtivät. Tiedän, että kuulun siihen joukkoon. Toisaalta nautin aivan suunnattomasti siitä, että voin vain mennä keskelle metsää näkemättä matkalla ketään, ilman kovinkaan suurta vaaraa siitä, että törmäisin yhtään kehenkään.
--
Kaipaan metsää. Kaipaan metsään.

Tahdoin paljon kauniimpaa marras 2016

Mä en tiedä onko mulla häiriöitä kehon hormonitasapainossa, kaamosmasennus, vai mikä, mutta musta vaan kerta kaikkiaan tuntuu siltä, että musta ei oo mihinkään. Mulle on aina ollut hirveän selkeetä, mitä mä haluan. Nyt mä en enää tiedä, mitä mä haluan. Paitsi nukkua. Mä en tiedä haluanko mä valmistua. Mä en tiedä haluanko mä opiskella. Mä en tiedä haluanko mä syödä. Mä en tiedä haluanko mä elää. Mä en tiedä haluanko mä kuolla.
Musta tuntuu, että mä vaan epäonnistun kaikessa, mitä mä sitten ikinä oonkin tekemässä. Tuntuu, kuin joku olisi läväyttänyt päin naamaa ja yhtäkkiä tajuan, että musta ei ole mihinkään niistä asioista, mitä oon joskus halunnut. Kaikki on hirvittävän takkuista ja vaikeaa.

Valoa joulu 2016

Nyt vaihteeksi taas tuntuu siltä, että ehkä elämä järjestyykin. Harva asia on loppuen lopuksi eri tavalla, kuin kuukausi sitten, kun angstasin siitä, miten suunnilleen kaikki on perseestä.
Olen käynyt tentissä ja palauttanut ikuisuuksia roikkuneen esseen. 10 opintopistettä. Jos ne menee läpi. Arvostelut eivät ole vielä tulleet. Olen hakenut töitä. Pitäisi vielä hakea harjoittelupaikkaa. Mitään ei ole kuulunut mistään.
Silti. Jotain on muuttunut.

Haluaisin eteenpäin tammi 2017

Tähän aikaan vuodesta pitäisi vissiin tehdä vuosisummaryjä. En tee. Haluaisin eteenpäin. Aivan kaikessa. Gradu ei etene. Opinnot ei etene. Työnhaku ei etene. Henkilökohtainen elämä ei etene.
Mä en tiiä olenko mä lisääntymiskykyinen tai voiko musta koskaan tulla lisääntymiskykyistä. Mulle olis ihan fine, että en olisi. Mulle olisi ihan fine, että tulisin raskaaksi. Mutta tää epävarmuus ei ole ok. Odottaminen ei ole ok.

Tarina luovuttamisesta tammi 2017

Luovun asioista, jotka eivät edistä onnellisuuttani pitkällä tähtäimellä. Luovun osittain ylpeydestäni ja kunnianhimostani. Luovun siitä ajatuksesta, että minun täytyisi olla jossain paras. Luovun siitä ajatuksesta, että minusta pitäisi tulla jotain suurta. Luovun oman elämäni sankaruudesta. Se on yllättävän vaikeaa, mutta se avaa minulle mahdollisuuden katsella maailmaa avoimemmin ja oppia uutta ilman pelkoa epäonnistumisesta. Kun tavoitetta ei ole, siinä ei voi epäonnistua. Kun päämäärää tärkeämpää on matka, se sujuu paljon joutuisammin. Ja siitä oppii enemmän.

Mä näen tyhjän taistelukentän tammi 2017

Ilman binderiä mä en oo enää pitkään aikaan pystynyt lähtemään asunnosta. Ja enimmäkseen haluan pitää binderin päällä silloinkin, kun oon sisällä, omassa asunnossani. Vaan silloin, jos oon yksin, peittoon muodottamaksi möykyksi kääriytyneenä ja keskityn johonkin toiseen maailmaan unen, kirjan, netflixin tai pelin kautta, voin antaa rintakehän levähtää. 

Ja tää on joka ikinen päivä. Joka ikinen päivä. Sen takia, että mä saatan saada joskus lapsia. Mä en edes tietoisesti ajattele, että lapsi merkitsisi mulle niin paljon. Oikeasti? Merkitseekö se? Tietoisella tasolla mä en ajattele, että se olisi niin iso asia. Voisin keksiä paljonkin syitä sille, miksi minun ei juuri tällä kyseisellä hetkellä kannata lähteä hakemaan lähetettä mastektomiaan. Ainoa oikea syy sille, miksi minulla on edelleen tissit, on kuitenkin se, että saatan joskus saada lapsia. 

Merkitseekö se mulle niin paljon? Merkitseekö mulle niin paljon, että voin saada lapsia? En tiedä. Ehkä? Mutta tarvitsenko mä siihen tissejä? Merkitseekö mulle niin paljon, että voin imettää? No ei helvetissä. -- Mulla ei ole mitään syytä lykätä tätä enempää. Oikeastaan tää oivallus mun olis kannattanu tehdä jo hyvä tovi sitten, mutta ehkä parempi myöhään, kuin ei milloinkaan. Soitan huomenna Tampereelle. On aika saada hengittää. 

Näistä postauksista mä näen, että mä olen jumittanut aivan tolkuttoman pitkään opiskeluideni kanssa ja että tämä nykyinen tilanne ei ole mielenterveyteni kannalta hyvä. Ei mikään ihme, että haluan eteenpäin ja olen turhautunut siitä, että etenen niin hitaasti.

Päämääräni on kirkastunut ja nyt minua turhauttaa, kun en pääse siihen 'tarpeeksi nopeasti'. Järjellä tiedän, että innostus elämänmuutoksesta tuskin on pysyväistä sorttia. Tiedän, että työelämäänkin leipääntyy ja kyllästyy. Mä varmaan silloinkin haluan jossain vaiheessa vaan jättää kaiken ja tyyliin muuttaa Austraaliaan paimentamaan kenguruita.

Mutta ei tässä elämässä mikään muutenkaan ole stabiilia. Ja Austraaliassa voisin saada paremman merkinnän passisukupuoleksi. Jos siis saisin ensin Austraalian kansalaisuuden.

Muistutuksena itselleni: Haluan kehon, jota voin rakastaa, työn, johon ei vituta herätä, tilaa itseilmaisulleni ja yhteisön, jossa on hyvä olla. Se on tavoitteeni.