Rasvakudoksesta ja sukupuolisuudesta
Jälleen kerran aion jauhaa teille vanhasta tutusta aiheesta: sukupuolisuuden representaatiosta, eli ilmentämisestä / uudelleentoistamisesta / esittämisestä.
Kuten blogini lukijat tietävät, sukupuolia on määriteltävissä enemmän kuin kaksi. Tai siis yksinkertaisesti kaikki eivät vain sovi kaksinapaiseen järjestelmään. Aiemmassa blogikirjoitsuksessani sivusin lyhyehkösti intersukupuolisuutta ja toisessa kirjoituksessa kerroin omasta sukupuolisuuden kokemuksestani.
Tänään aloin pohtia, että mitä voisi sanoa yleiseksi ohjeeksi oman sukupuolisuutensa representoinnille. Mitkään kovin ahtaat määritelmät ja ohjeet tähän eivät sovi. Lienee myös perusteltua kysyä, miksi pitää antaa ohjeita sille, miten joku määrittelee persoonallisuutensa yhtä osa-aluetta. Sitä kuitenkin harrastetaan yhteiskunnassamme varsin paljon ja työnnän omankin lusikkani soppaan. (Vaikkei oikeastaan ole edes nälkä, mutta kun tekee vähän mieli.)
Tärkeintä sukupuolisuutensa representoinnissa on, että tekee sen tavalla, joka tekee itsen onnelliseksi. Minusta tämä on hyvin käytännöllinen näkökulma ja auttaa ihmistä hyväksymään itsensä ja pienentää riskiä psyykkisiin ongelmiin. Tärkeintä on siis, että voi itse olla tyytyväinen omaan representaatioonsa. Sillä ei ole niin keskeistä merkitystä kumpuaako tyytyväisyys itseilmaisun tarpeesta, vai ympäristön vastakaiusta. Eli on ihan yhtä okei ottaa sukupuolisuuden kuvaaminen välineeksi itseilmaisuun, kuin siihen, että miellyttää jotain tiettyä ihmistä / ihmisryhmää, jos omasta toiminnastaan saa tyydytystä. Erilaisille ihmisille kun sopii erilaiset asiat.
Kuulun itse melko voimakkaasti niihin, jotka ovat ottaneet sukupuolisuuden ilmaisemisen osaksi oman persoonallisuutensa ilmaisua. Jotkut ovat esittäneet epäilyjä, että vähemmän perinteikkäät naiset ja miehet jäävät helpommin pariutumatta. Jos yksittäistapauksia lähdetään tutkimaan, niin omasta varsin kirjavasta ystäväpiiristäni löytyy enemmän ja vähemmän perinteisiä miesten ja naisten edustajia, enkä ole vielä toistaiseksi havainnut mitään varsinaista kaavaa tai syy-seurausyhteyttä pariutumisen ja sukupuolisuuden perinteikkyyden kanssa. Toisaalta läheisiä kavereita on hyvin vaikea verrata stereotypioihin.
Tänä vuonna käymälläni kurssilla Ruumis-Tunne-Teoria -kurssilla oli yhden luennon aiheena lihavan naisen seksuaalisuus. Minulle tuli jonkinlaisena yllätyksenä se, että lihavaa naista pidettiin yleisesti ottaen epäseksuaalisena olentona (tai sitten vaihtoehtoisesti yliseksuaalisena). Kun ajattelin asiaa tarkemmin, niin huomasin yhteiskuntamme jokseenkin toimivan siten. Olen ajatellut itse enemmänkin niin päin, että pyöreys ja pehmeys (eli läski) on naisellinen piirre. Tätä tukee sekin, että naisten rasvaprosentti on luonnostaan suurempi. Läskistä tuleva ylipaino on myös liittynyt mielessäni heikkoihin ruumiinvoimiin, jotka myös yhdistetään naisellisuuteen.
Haluaisin vielä täsmentää, että en ole missään vaiheessa ajatellut laihuuden olevan itsessään suoranaisesti epänaisellista. Olen vain yhdistänyt rasvakudoksen voimakkaammin naiselliseksi piirteeksi ja minusta vähäisellä rasvakudoksella varustetun naisen on helpompi pukeutua miesmäisen näköiseksi, kuin esimerkiksi hyvin runsaan naisen. Ja koska minä olen minä, niin olen siksi pitänyt hoikkuutta omalla kohdallani tavoiteltavampana.
Ylipainoa ja alipainoa on ihmisillä monista erilaisista syistä, jotka voivat olla sisäisiä tai ulkoisia. (Tässä yksi esimerkki mistä kaikesta lihavuus voi johtua.) Yhteistä kaikille on kuitenkin se, että syyllistämällä tuskin saa mitään hyvää aikaiseksi (jos saisi, niin näitä ongelmia ei oikeasti enää olisi).
Minä olen melko nuoresta ollut lievästi ylipainoinen, silloin tällöin kiikkunut normaalipainon yläpäässä. Siihen on minun itsereflektioni saanut ongittua kaksi pääsyytä: 1. Olen perso herkuille ja 2. Olen laiska liikkumaan. Molemmat näistä ovat siis vähintäänkin hallittavissa riittävällä motivaatiolla. Miksen ole tehnyt asialle tähän mennessä mitään? Yksinkertaista: Mukavuudenhaluni on suurempi kuin tarve laihtua. Lievä ylipainoni ei ole varsinainen terveysriski, mutta todennäköisesti voisin paremmin, jos tekisin remonttia elämäntavoilleni.
Lisäksi minulla on ollut jonkinlainen itseään vahvistava häpeäkierre kaikenlaisen liikunnan suhteen. Liikuin, tai en liikkunut, aina oli jokin pielessä. Joko tunsin itseni naurettavaksi tyttömäisissä liikunnan muodoissa tai joksikin "äijäilyä" yrittäväksi tytöksi miehisemmissä lajeissa (kuten nyrkkeily tai jalkapallo). Jos liikuin altistin kehoni arvioinnille, jos en liikkunut en myöskään kehittynyt asioissa, jotka joutuivat koululiikunnassa joka tapauksessa arvioinnin kohteeksi.
Olen siis tiedostanut vähintäänkin kuusivuotiaasta (todennäköisesti jo vähän aiemmin) olevani painavampi, kuin pitäisi. Muistan katselleeni omaa reittäni ja vertailleeni sitä mielessäni kaverin reiteen koulukyydissä. Muistan ajatelleeni, että olisipa reiteni yhä leveä löhötessään penkillä, kuin mitä se on nyt penkistä ylös nostettuna. Joskus lapsena kuitenkin päätin, että sitten kun olen 20-vuotias, olen hoikka. (No, en ollut.)
Yritin joskus teini-iässä treenata salaa, mutta siitäkään ei oikein tullut mitään. Koska en voinut kertoa kellekään, en myöskään saanut tukea mistään, eikä kukaan voinut edesauttaa treenaamiselle suotuisien olosuhteiden syntymistä.
Aloitin myös karppaamisen joskus vuoden 2011 tienoilla. Enkä oikein koskaan päässyt edes alkuun, koska en halunnut oikein kertoa asiasta kellekään, joten sain aina syödäkseni samaa perunaa ja pastaa kuin muutkin. En haluaisi "nirsoilla" ruuasta. Kun on oikeasti ihmisiä jotka suunnilleen kuolee, jos ne saa väärää ruoka-ainetta, niin tuntuu tyhmältä sanoa, että en mä syö nyt tätä, tätä, tätä enkä tätä, koska mä noudatan dieettiä, jota yhteiskunta ei ole muutenkaan hyväksymässä. Kouluruoka on kaikkein halvin ruokailumuoto ja hiilarit ovat halpoja (ja hyviä). Lisäksi, jos sanon jollekulle karppaavani, koen joutuvani ottamaan vastuun koko vitun karppauksesta noin aatteena ja jos en onnistu pudottamaan painoani, niin se on ilmiselvä todiste kaikille, että ihan huuhaata koko homma.
Joka tapauksessa, 2010 syksyllä, ennen karppauksen aloittamista painoni nousi melko sukkelaan. Sen jälkeen kun aloitin säälittävän wnb-karppaukseni, niin se pysähtyi ja on pysynyt jokseenkin siinä tähän asti.
Eli epäonnistumiseni syyt tiivistetysti: häpeä, kiusaukset ja laiskuus. Siinä järjestyksessä.
No. Nyt aion tehdä jotain. Oikeasti ja salaamatta. Teen asiat porrastetusti, koska jäätelö on kesällä liian hyvää. Eikun siis äkkinäiset elämänmuutokset on vaikea ylläpitää.
1. Tarkkailen mitä syön -- pyrin siis vähentämään ruuasta saamaani kokonaisenergiaa. En myöskään halua olla kroonisesti nälkäinen tai joutua syömään pahaa ruokaa.)
2. Juon enemmän -- Juon vettä tällä hetkellä aivan liian vähän.
3. Nukun -- Itse asiassa mun pitäisi olla jo nukkumassa. Shit.
4. Harrastan enemmän liikuntaa -- kerron tästä myöhemmin lisää, koska kohta 3. (Tämähän ei toki muutoin ole ylipitkä kilometripostaus, jota kukaan ei kuitenkaan jaksa lukea.)
5. Kerron tästä muille -- no tässähän se on sitten tehty
6. Haistatan vitut yhä suuremmalle osalle asioista, joita ehkä pitäisi hävetä.
Ja nyt nukkumaan. Huomenna pitää mennä taas kuudeksi töihin.
Kuten blogini lukijat tietävät, sukupuolia on määriteltävissä enemmän kuin kaksi. Tai siis yksinkertaisesti kaikki eivät vain sovi kaksinapaiseen järjestelmään. Aiemmassa blogikirjoitsuksessani sivusin lyhyehkösti intersukupuolisuutta ja toisessa kirjoituksessa kerroin omasta sukupuolisuuden kokemuksestani.
Tänään aloin pohtia, että mitä voisi sanoa yleiseksi ohjeeksi oman sukupuolisuutensa representoinnille. Mitkään kovin ahtaat määritelmät ja ohjeet tähän eivät sovi. Lienee myös perusteltua kysyä, miksi pitää antaa ohjeita sille, miten joku määrittelee persoonallisuutensa yhtä osa-aluetta. Sitä kuitenkin harrastetaan yhteiskunnassamme varsin paljon ja työnnän omankin lusikkani soppaan. (Vaikkei oikeastaan ole edes nälkä, mutta kun tekee vähän mieli.)
Tärkeintä sukupuolisuutensa representoinnissa on, että tekee sen tavalla, joka tekee itsen onnelliseksi. Minusta tämä on hyvin käytännöllinen näkökulma ja auttaa ihmistä hyväksymään itsensä ja pienentää riskiä psyykkisiin ongelmiin. Tärkeintä on siis, että voi itse olla tyytyväinen omaan representaatioonsa. Sillä ei ole niin keskeistä merkitystä kumpuaako tyytyväisyys itseilmaisun tarpeesta, vai ympäristön vastakaiusta. Eli on ihan yhtä okei ottaa sukupuolisuuden kuvaaminen välineeksi itseilmaisuun, kuin siihen, että miellyttää jotain tiettyä ihmistä / ihmisryhmää, jos omasta toiminnastaan saa tyydytystä. Erilaisille ihmisille kun sopii erilaiset asiat.
Kuulun itse melko voimakkaasti niihin, jotka ovat ottaneet sukupuolisuuden ilmaisemisen osaksi oman persoonallisuutensa ilmaisua. Jotkut ovat esittäneet epäilyjä, että vähemmän perinteikkäät naiset ja miehet jäävät helpommin pariutumatta. Jos yksittäistapauksia lähdetään tutkimaan, niin omasta varsin kirjavasta ystäväpiiristäni löytyy enemmän ja vähemmän perinteisiä miesten ja naisten edustajia, enkä ole vielä toistaiseksi havainnut mitään varsinaista kaavaa tai syy-seurausyhteyttä pariutumisen ja sukupuolisuuden perinteikkyyden kanssa. Toisaalta läheisiä kavereita on hyvin vaikea verrata stereotypioihin.
Tänä vuonna käymälläni kurssilla Ruumis-Tunne-Teoria -kurssilla oli yhden luennon aiheena lihavan naisen seksuaalisuus. Minulle tuli jonkinlaisena yllätyksenä se, että lihavaa naista pidettiin yleisesti ottaen epäseksuaalisena olentona (tai sitten vaihtoehtoisesti yliseksuaalisena). Kun ajattelin asiaa tarkemmin, niin huomasin yhteiskuntamme jokseenkin toimivan siten. Olen ajatellut itse enemmänkin niin päin, että pyöreys ja pehmeys (eli läski) on naisellinen piirre. Tätä tukee sekin, että naisten rasvaprosentti on luonnostaan suurempi. Läskistä tuleva ylipaino on myös liittynyt mielessäni heikkoihin ruumiinvoimiin, jotka myös yhdistetään naisellisuuteen.
Haluaisin vielä täsmentää, että en ole missään vaiheessa ajatellut laihuuden olevan itsessään suoranaisesti epänaisellista. Olen vain yhdistänyt rasvakudoksen voimakkaammin naiselliseksi piirteeksi ja minusta vähäisellä rasvakudoksella varustetun naisen on helpompi pukeutua miesmäisen näköiseksi, kuin esimerkiksi hyvin runsaan naisen. Ja koska minä olen minä, niin olen siksi pitänyt hoikkuutta omalla kohdallani tavoiteltavampana.
Ylipainoa ja alipainoa on ihmisillä monista erilaisista syistä, jotka voivat olla sisäisiä tai ulkoisia. (Tässä yksi esimerkki mistä kaikesta lihavuus voi johtua.) Yhteistä kaikille on kuitenkin se, että syyllistämällä tuskin saa mitään hyvää aikaiseksi (jos saisi, niin näitä ongelmia ei oikeasti enää olisi).
Minä olen melko nuoresta ollut lievästi ylipainoinen, silloin tällöin kiikkunut normaalipainon yläpäässä. Siihen on minun itsereflektioni saanut ongittua kaksi pääsyytä: 1. Olen perso herkuille ja 2. Olen laiska liikkumaan. Molemmat näistä ovat siis vähintäänkin hallittavissa riittävällä motivaatiolla. Miksen ole tehnyt asialle tähän mennessä mitään? Yksinkertaista: Mukavuudenhaluni on suurempi kuin tarve laihtua. Lievä ylipainoni ei ole varsinainen terveysriski, mutta todennäköisesti voisin paremmin, jos tekisin remonttia elämäntavoilleni.
Lisäksi minulla on ollut jonkinlainen itseään vahvistava häpeäkierre kaikenlaisen liikunnan suhteen. Liikuin, tai en liikkunut, aina oli jokin pielessä. Joko tunsin itseni naurettavaksi tyttömäisissä liikunnan muodoissa tai joksikin "äijäilyä" yrittäväksi tytöksi miehisemmissä lajeissa (kuten nyrkkeily tai jalkapallo). Jos liikuin altistin kehoni arvioinnille, jos en liikkunut en myöskään kehittynyt asioissa, jotka joutuivat koululiikunnassa joka tapauksessa arvioinnin kohteeksi.
Olen siis tiedostanut vähintäänkin kuusivuotiaasta (todennäköisesti jo vähän aiemmin) olevani painavampi, kuin pitäisi. Muistan katselleeni omaa reittäni ja vertailleeni sitä mielessäni kaverin reiteen koulukyydissä. Muistan ajatelleeni, että olisipa reiteni yhä leveä löhötessään penkillä, kuin mitä se on nyt penkistä ylös nostettuna. Joskus lapsena kuitenkin päätin, että sitten kun olen 20-vuotias, olen hoikka. (No, en ollut.)
Yritin joskus teini-iässä treenata salaa, mutta siitäkään ei oikein tullut mitään. Koska en voinut kertoa kellekään, en myöskään saanut tukea mistään, eikä kukaan voinut edesauttaa treenaamiselle suotuisien olosuhteiden syntymistä.
Aloitin myös karppaamisen joskus vuoden 2011 tienoilla. Enkä oikein koskaan päässyt edes alkuun, koska en halunnut oikein kertoa asiasta kellekään, joten sain aina syödäkseni samaa perunaa ja pastaa kuin muutkin. En haluaisi "nirsoilla" ruuasta. Kun on oikeasti ihmisiä jotka suunnilleen kuolee, jos ne saa väärää ruoka-ainetta, niin tuntuu tyhmältä sanoa, että en mä syö nyt tätä, tätä, tätä enkä tätä, koska mä noudatan dieettiä, jota yhteiskunta ei ole muutenkaan hyväksymässä. Kouluruoka on kaikkein halvin ruokailumuoto ja hiilarit ovat halpoja (ja hyviä). Lisäksi, jos sanon jollekulle karppaavani, koen joutuvani ottamaan vastuun koko vitun karppauksesta noin aatteena ja jos en onnistu pudottamaan painoani, niin se on ilmiselvä todiste kaikille, että ihan huuhaata koko homma.
Joka tapauksessa, 2010 syksyllä, ennen karppauksen aloittamista painoni nousi melko sukkelaan. Sen jälkeen kun aloitin säälittävän wnb-karppaukseni, niin se pysähtyi ja on pysynyt jokseenkin siinä tähän asti.
Eli epäonnistumiseni syyt tiivistetysti: häpeä, kiusaukset ja laiskuus. Siinä järjestyksessä.
No. Nyt aion tehdä jotain. Oikeasti ja salaamatta. Teen asiat porrastetusti, koska jäätelö on kesällä liian hyvää. Eikun siis äkkinäiset elämänmuutokset on vaikea ylläpitää.
1. Tarkkailen mitä syön -- pyrin siis vähentämään ruuasta saamaani kokonaisenergiaa. En myöskään halua olla kroonisesti nälkäinen tai joutua syömään pahaa ruokaa.)
2. Juon enemmän -- Juon vettä tällä hetkellä aivan liian vähän.
3. Nukun -- Itse asiassa mun pitäisi olla jo nukkumassa. Shit.
4. Harrastan enemmän liikuntaa -- kerron tästä myöhemmin lisää, koska kohta 3. (Tämähän ei toki muutoin ole ylipitkä kilometripostaus, jota kukaan ei kuitenkaan jaksa lukea.)
5. Kerron tästä muille -- no tässähän se on sitten tehty
6. Haistatan vitut yhä suuremmalle osalle asioista, joita ehkä pitäisi hävetä.
Ja nyt nukkumaan. Huomenna pitää mennä taas kuudeksi töihin.
Ympäristön tuki voisi olla kova sana. Ja no, pakko sanoa, ettei mikä tahansa tuki kelpaa.
VastaaPoistaIsälläni on enemmän huolta painostani, mitä itselläni. Ei hän sitä tahallaan tee, vaan on huolissaan, nyt kun hän itse kärsii monista lihavuuden toimista sairauksista. Mutta kun hänen keinonsa saada minut laihtumaan ovat VÄÄRÄT:
1.Mainitsin, että kissamme on laihtunut. Isä toteaa tähän, että minun tässä pitäisi laihtua, eikä kissan.
2.Olimme lähellä kulkea yhdessä työmatkamme isän kanssa. Isä sai sitten "hyvän" idean: jonain kauniina päivänä hän nappaa minulle pyörän takakonttiin, ja laittaa minut polkemaan kotiin. Työpaialta kotiin on 28 kilsaa, höystettynä muutamalla ihanalla ylämäellä. Asia oli vituttava: vaikka olenkin yrittänyt liikkua, en todellakaan koe itseäni niin hyväkuntoiseksi, että tuosta uraksasta olisin selvinnyt- varsinkin kun minulle annettiin melkein aikaraja! Kuulemma homma on ohi puolessatoista tunnissa. Tämä ei onneksi koskaan toteutunut, koska isä jäi sairaslomalle ja -hah- joudun nyt ikäväkseni kulkemaan töihin yksin. Ihan totta, harmittaa niiiiin.
Hei, olen itsekin lisännyt liikuntaani ja ymmärrän sen olevan hyvä laihdutuskeino, mutta minua EI SAA heittää tuolla lailla keskelle helvetinmoista liikuntaurakkaa, koska siitä olisi vain helveitsti harmia. Kunto ei kohoa yhdestä kerrasta, enkä laihdu jos kerran pyöräilenkin 28 kilometriä. Asiasta seuraisi vain ankara vitutus, itsetunnon huonontuminen, kun ei ehtisi kuitenkaan tehdä hommaa annetussa ajassa. Tämä kaikki johtaisi entistä suurempaan inhoon liikuntaa kohtaan ja minä yritän juuri tehdä liikunnasta itselleni KIVAA!
3. Isä muistuttaa joskus taukoamatta laihduttamisestani. AAAARGH.
4. Nyt kun mainitsin laihtuneeni hieman, ja sanoin, että voisin laihtua ainakin vielä vähän, vastasi isäni minulle "Saisit laihtua aika paljon." Jos hän olisi kuunnellut loppuun, olisi hän kuullut että minun piti laihduttaa vielä vähän VÄLITAVOITTEESEENI.
Hyväähän hän tarkoittaa, tiedän sen. Mutta keinot ovat niin väärät. Minua ärsyttää, kun tuntuu, ettei minun omia ratkaisujani asiassa kunnioiteta, esim. liikunnan suhteen. Olen aloittanut monta uutta liikuntalajia (2 lajia on aika helvetisti, kun kyseessä on tämän luokan sohvaperuna) ja silti minut pitää laittaa pyöräilemään rapakuntoisena about 30 kilometriä. -_- Anteeksi teiniavautuminen.
Asiasta morsoon: miten juoksukoulu? Itselläni se menee juuri nyr paskasti. Megalomaaninen nuha esti harjoittelun, joten joudun aloittamaan alusta. Voisin aloittaa sen huomenna. Mutta hei! MInulla on tavoite: aion jaksaa juosta elokuussa työpaikalleni, eli 5 kilometriä.