Vihan hiillusta ja surun riekaleet

Jatkona edellisiin kirjoituksiin. Sain myöhemmin kuulla vielä lisää yksityiskohtia, jotka saivat mut todella vihaiseksi. En muista, että olisin koskaan ollut näin vihainen ihmisille, joita en ole koskaan edes tavannut.

Lisäksi kävin läpi myös monenlaiset itsesyytöksen vaiheet lähtien siitä, että istun kaikkien niiden resurssien päällä, mitä ystäväni olisi tarvinnut päästäkseen jaloilleen - siihen saakka, että tunsin huonoa omaatuntoa siitä, että olen itse selviytynyt ja mulla menee hyvin.


Musta tuntuu, että nyt alkaa helpottaa. Annoin niiden tunneolioiden ensin riehua yhden päivän valloillaan. Aloin avautua niistä. Hain vertaistukea. Sain perspektiiviä.

Juoksentelin pitkin kallioita ja avauduin kaikille läheisilleni, jotka jaksoivat mua kuunnella livenä tai online. Annoin vihan polttaa kaiken materiaalin, mikä polttokelpoiseksi paljastui. Annoin surun kiristää kasvojani ja tunkeutua nahkani alle.

Lopulta tuli hiipui ja suru valui irti ihostani. 

Lopulta hän oli jo aikuinen ihminen ja hän ei pyytänyt multa apua.

Lopulta mä olen saanut elämässä paremmat lähtökohdat, ihan vain koska elämä nyt on epäreilua.

Lopulta mä voin auttaa ja jakaa omista resursseistani, mutta en mä voi lähteä "pelastamaan" ketään väkisin. 


Mä olen edelleen vihainen ja surullinen. Epäreiluus saa suututtaa mua. Menetys saa surettaa mua. Nyt mulla on kuitenkin jonkinlaiset mittasuhteet tälle. Viha ja suru ei enää tulvi yli äyräiden, eivätkä ne tuota samalla tavalla vahingollisia ja epärakentavia ajatuksia.

Mä olen kiitollinen kaikesta siitä hyvästä, mitä olen saanut elämääni. Mä olen kiitollinen jokaisesta mun itsetuhoisesta ystävästäni, joka on kaikesta huolimatta päättänyt jatkaa tai päätynyt jatkamaan elämistä. Mä tiedän, että teitäkin on.