Empatiaa valkoiselle heteromiehelle
Olen huomannut, että kyllä multa riittää empatiaa valkoiselle heteromiehelle. Näin ei toki ole kovin muodikasta sanoa - paitsi ironisesti. Tämä ei kuitenkaan ole ironiaa.
Miksi multa ei riittäisi empatiaa ihmiselle, joka kokee epäonnistuneensa elämässään siitä huolimatta, että yhteiskunta sanoo, että sun pitäisi olla menestyjä? Miksi multa ei riittäisi empatiaa valkoiselle heteromiehelle, joka syntyi alkoholistiperheeseen eikä ole vielä keski-ikään mennessä saanut rakennettua perhettä tai hankkittua uraa? Miksi multa ei riittäisi empariaa valkoiselle heteromiehelle, joka on elämässä epäonnistuneena ajautunut erilaisten riippuvuuksien pariin, mutta kamppailee nyt päästäkseen niistä irti ja saadakseen elämäänsä sisältöä? Miksi multa ei riittäisi empatiaa valkoiselle heteromiehelle, joka on joutunut kokemaan raiskauksen ja parisuhdeväkivaltaa? Miksi multa ei riittäisi empatiaa valkoiselle heteromiehelle, jonka vaimo estää häntä näkemästä lapsiaan viranomaisille kerrotuin valhein ja vääristelyin? Miksi minulta ei riittäisi empatiaa valkoiselle heteromiehelle, jonka pornoaddiktio paljastuu hänen uskonnolliselle isälleen? Miksi minulta ei riittäisi empatiaa valkoiselle heteromiehelle, joka joutuu tekemään kissastaan lopetuspäätöksen useiden silmäparien alla pystymättä olemaan itkemättä?
Miksi multa ei riittäisi empatiaa valkoiselle heteromiehelle, joka käy läpi ulkopuolisuuden ja epäonnistumisen tunteita siinä, missä minäkin? Me molemmat vertaamme itseämme samalla tavoin standardeihin, joita emme kykene täyttämään.
Minä nyt toki olen lähtökohtaisesti epäonnistunut siinä syntymästäni lähtien, mutta siihen nähden pärjään ihan hyvin. On myös totta, että kulttuurihistoriallisesti ajateltuna löytyy paljon enemmän kertomuksia valkoisten heteromiesten kärsimyksistä (kuten nyt vaikka Hamlet, Nuoren Wertherin kärsimykset, Moby Dick tai [melkein mikä hyvänsä länsimaalaisen kirjallisuuden tai elokuvataiteen klassikko]) kuin kertomuksia vaikkapa biseksuaalin latinon transnaisen kärsimyksistä. Nykyaika on toki haastamassa tätä ja yhä marginaalisemmat ryhmät saavat kärsimyksensä valkokankaalle ja kirjapauppoihin.
Joka tapauksessa, en ole valkoinen heteromies tai biseksuaali latino transnainen, mutta kyllä minulta silti riittää heille empatiaa. Yksilöinä. Silloin he lakkaavat olemasta minulle yksinomaan esimerkiksi 'valkoisia heteromiehiä' ja heistä tulee ihmisiä, joita olen oikeasti kuunnellut - kanssaihmisenä.
Ei minun empatiani ole kiinni nimikkeissä. Se on kiinni ihmisissä, jotka kykenen kohtaamaan.
Miksi multa ei riittäisi empatiaa ihmiselle, joka kokee epäonnistuneensa elämässään siitä huolimatta, että yhteiskunta sanoo, että sun pitäisi olla menestyjä? Miksi multa ei riittäisi empatiaa valkoiselle heteromiehelle, joka syntyi alkoholistiperheeseen eikä ole vielä keski-ikään mennessä saanut rakennettua perhettä tai hankkittua uraa? Miksi multa ei riittäisi empariaa valkoiselle heteromiehelle, joka on elämässä epäonnistuneena ajautunut erilaisten riippuvuuksien pariin, mutta kamppailee nyt päästäkseen niistä irti ja saadakseen elämäänsä sisältöä? Miksi multa ei riittäisi empatiaa valkoiselle heteromiehelle, joka on joutunut kokemaan raiskauksen ja parisuhdeväkivaltaa? Miksi multa ei riittäisi empatiaa valkoiselle heteromiehelle, jonka vaimo estää häntä näkemästä lapsiaan viranomaisille kerrotuin valhein ja vääristelyin? Miksi minulta ei riittäisi empatiaa valkoiselle heteromiehelle, jonka pornoaddiktio paljastuu hänen uskonnolliselle isälleen? Miksi minulta ei riittäisi empatiaa valkoiselle heteromiehelle, joka joutuu tekemään kissastaan lopetuspäätöksen useiden silmäparien alla pystymättä olemaan itkemättä?
Miksi multa ei riittäisi empatiaa valkoiselle heteromiehelle, joka käy läpi ulkopuolisuuden ja epäonnistumisen tunteita siinä, missä minäkin? Me molemmat vertaamme itseämme samalla tavoin standardeihin, joita emme kykene täyttämään.
Minä nyt toki olen lähtökohtaisesti epäonnistunut siinä syntymästäni lähtien, mutta siihen nähden pärjään ihan hyvin. On myös totta, että kulttuurihistoriallisesti ajateltuna löytyy paljon enemmän kertomuksia valkoisten heteromiesten kärsimyksistä (kuten nyt vaikka Hamlet, Nuoren Wertherin kärsimykset, Moby Dick tai [melkein mikä hyvänsä länsimaalaisen kirjallisuuden tai elokuvataiteen klassikko]) kuin kertomuksia vaikkapa biseksuaalin latinon transnaisen kärsimyksistä. Nykyaika on toki haastamassa tätä ja yhä marginaalisemmat ryhmät saavat kärsimyksensä valkokankaalle ja kirjapauppoihin.
Joka tapauksessa, en ole valkoinen heteromies tai biseksuaali latino transnainen, mutta kyllä minulta silti riittää heille empatiaa. Yksilöinä. Silloin he lakkaavat olemasta minulle yksinomaan esimerkiksi 'valkoisia heteromiehiä' ja heistä tulee ihmisiä, joita olen oikeasti kuunnellut - kanssaihmisenä.
Ei minun empatiani ole kiinni nimikkeissä. Se on kiinni ihmisissä, jotka kykenen kohtaamaan.
Kommentit
Lähetä kommentti