Katsaus taaksepäin

Tajusin, että huhtikuussa tulee seitsemän vuotta täyteen bloginkirjoittamista. Kesäkuussa tulee kymmenen vuotta siitä, kun tapasin ensimmäisen kerran nykyisen avopuolisoni. Se on paljon aikaa ja siinä ajassa on tapahtunut paljon.

Seitsemän vuotta sitten olin 16-vuotias ja peruskoulun viimeisellä luokalla. Tykkäsin kirjoittaa maailmantuskaisia proosarunoja, harrastin foorumiroolipelejä, novellinkirjoittamista ja sain pääroolin ilmaisutaidon loppunäytelmästä. Olin mielissäni roolista myös siksi, että se oli miesrooli. Olin samassa ilmaisutaidonryhmässä nykyisen avopuolisoni kanssa. Hän esitti pahaa isäpuoltani.

Luin paljon kirjoja, enkä juurikaan hengaillut muiden ikätovereideni kanssa välitunnilla. Välituntisin yritin lähinnä selviytyä seuraavaan tuntiin saakka. Taistelin sukupuolirooleja vastaan pelkällä olemassaolollani. Silloin ei tainnut olla vielä Normit nurin-opetusmateriaalia kouluhenkilökunnalle, tai kellekään muullekaan.

Tykkäsin kovasti kuvataiteesta ja inhosin liikuntaa - aivan erityisesti tanssia sen sukupuolittavuden tähden. Pärjäsin hyvin äidinkielessä ja melko hyvin myös matematiikassa ja biologiassa. Koin olevani huono vieraissa kielissä, mutta keskiarvo silti taisi jäädä sekä ruotsista että englannista seiskaksi. Keskimäärin olin ilmeisesti melko hyvä, tai ainakin keskinkertainen oppilas. Keskiarvoni päättötodistuksessa taisi olla jotain 8-8,5 luokkaa.

Halusin Tampereelle johonkin erikoislukioon, ehkä kuvataide- tai ilmaisutaitopainotteiselle. Äidin kanssa käydyn väännön jälkeen päädyin kotipaikkakuntani ainoaan lukioon. Osittain syynä periksiantamiselle taisi olla sekin, että ylpeyteni ei olisi kestänyt luikkia Tampereelta takaisin pikkupaikkakunnalle isompien murheiden sattuessa.

En halunnut missään tapauksessa joutua nielemään ylpeyttäni. Luultavasti olisin hakannut siellä päätäni seinää niin kauan, että jompi kumpi antaa periksi - pää tai seinä. Teininä olin tosin sen verran kovapäinen, että se seinä olisi saattanut ehkä antaakin periksi. Ei voi tietää.

Lukiossa aloin ensimmäistä kertaa sitten ala-asteen ensimmäisten luokkien saada kavereita, joiden kanssa hengata koulussa. Se oli hämmentävää.

On edelleen hämmentävää havainnoida omaa sosiaalista statusta. Mun ei yleensä tarvitse enää mennä yksin syömään. Voin keskustella kaveriporukassa sujuvasti tuntematta oloani ulkopuoliseksi. On ihmisiä, joiden seuraksi kelpaan tällaisenaan. Ihmisiä, jotka näkevät minut ystävänä, eivätkä jonain, josta voisi koulia ihmisen (jos se olisi vähemmän itsepäinen).

Yhä edelleen välillä hämmästyn huomatessani, että olen sosiaalisessa asemassa, jossa ihmiset hakeutuvat seuraani ja heillä on asiaa minulle ja he kaipaavat mielipidettäni asioihin. Että minua oikeasti kuunnellaan. Että minun kanssani voidaan jutella ilman, että minulta oikeastaan halutaan mitään.

Ehkä tämän pitäisi olla itsestäänselvyys tai jotain, mutta ei se oikeasti ole. Ei kaikille.

Kommentit