Analyysi töistä (ja mikä meni vikaan)

Olen alkanut kirjoittaa tammikuussa 2019 postausta otsikolla "Pilvilinnan kivijalka: työ". Kaikki, mitä tässä postauksessa oli ylhäällä, oli:

Haluan työn, johon ei vituta herätä aamulla. Työn, jota osaan tehdä, mutta joka haastaa sopivasti. Työn, josta maksetaan riittävästi palkkaa elämiseen.

Tämä ydinajatus on melko vaatimaton. Se on ehdottomasti edelleen totta, mutta se ei oikeasti riitä minulle. Se on kirjoitettu siinä mentaliteetissa, kun olen ollut se hihnaton koira, joka istuu laatoituksen päässä ja tuijottaa maalaismaisemaa käsittämättä mahdollisuuksiaan. 

Nyt on hyvä hetki jatkaa pohdintani loppuun. Minulla on aikaa ajatella, energiaa ajatella ja syytä siihen. Tämän postauksen nimi ei ole Pilvilinnan kivijalka, koska sen sijaan tämä on analyysiä siitä, mikä aiemmin on mennyt vikaan, jotta osaan muodostaa tähän Pilvilinnaan mielekkään kulmakiven työstä.

Olen ollut valmistumiseni jälkeen kahdessa vakituisessa työsuhteessa, kahdessa hyvin keskenään erilaisessa työpaikassa, joista olen kummastakin lähtenyt oma-aloitteisesti. Ne ovat monella tapaa vastakkaisia toisiinsa nähden. 

Työpaikkojen eroja

Toimija. Toinen oli kolmannen sektorin yhdistyksessä ja toinen oli suurehkossa yrityksessä. Näiden kokemusten jälkeen kumpikaan ei ehkä olisi ensisijainen toiveeni.

Urakehitys. Toisessa aloitin toiminnanjohtajana ja minut pudotettiin arvosteikossa alemmas, toiselle tittelille jostain hieman hähmäisesti selitetyistä syistä. Toisessa aloitin palkattomana harjoittelijana ja minulle lupailtiin esihenkilötehtäviä vain vähän ennen lähtöäni. Kumpikaan ei tunnu siltä, miten haluaisin lähteä seuraavaksi liikkeelle uudessa työpaikassa.

Työnkuva. Työnkuva oli toisessa työpaikassa aivan järjettömän paljon laajempi, kuin toisessa. Toisessa työssä tuntui siltä, ettei työnkuvan laajuudella ole mitään rajoja. Toisessa työnkuvani oli tähän verrattuna itse asiassa hyvin suppea, vaikka se lähtikin laajenemaan työsuhteen aikana. Harjoitteluaikana oli itse asiassa melko helpottavaa, että työtehtävät oli melko helposti määriteltävissä ja hallittavissa oleva kokonaisuus. Tiedostan kuitenkin, että merkittävät tekijät siinä, miksi se tuntui hyvältä sillä kohtaa, olivat 1) alanvaihto söi aika paljon henkistä kapasiteettia kuten myös 2) palautuminen edellisestä työstä.

Työaika. Toisessa olin aina töissä ja toisessa minulla oli selkeästi määritelty työaika. Toisessa työn ja vapaa-ajan välistä rajaa ei ollut ja toisessa se oli hyvinkin selkeä. Huomasin, että tarvitsen rajoja ja sitä, että voin olla oikeasti kokonaan irti töistä. Tarvitsen säännöllisiä vapaita työstä. Jaksan melko pitkiäkin työrupeamia, mutta niille pitää olla vastapainona täysin vapaata.

Sijainti. Toinen työ oli paikkakunnalla, jossa minulla ei ollut mitään muuta kuin työ. Toinen työ oli paikkakunnalla, missä minulla oli laaja sosiaalinen verkosto, harrastuksia ja puoliso. Toinen työ oli maalla ja toinen kaupungissa. Tykkään asua maalla, mutta tarvitsen myös sosiaalista verkostoani, edes jotain harrastuksia ja lähisuhteen.

Kiitokset ja kehut. Toisessa työssä sain kiitosta asiakkailta ja haukkuja esimieheltä, toisessa toisinpäin. Täytyy sanoa, että se ensimmäinen meni paljon enemmän ihon alle. Se koski suoraan persoonaani ja sen sopivuutta työhön. Jälkimmäisessä työpaikassa tiesin jo täsmälleen, miten hyvin teen kulloinkin työni ja miksi. Tunsin arvoni työntekijänä.

Jotain yhteisiäkin piirteitä

Palkkaus. Kummastakin työstä verojen ja asumiskulujen jälkeen käteen jäävä palkka oli lähestulkoon sama. Se oli kummassakin vähemmän, kuin koin ansaitsevani, mutta ei ensisijainen ongelmani työn kanssa.

Diktaattorit. Kummassakin työssä korkeimmalla pallilla istuivat pallit, jotka näkevät maailman mielellään valtataisteluiden kautta. Kumpikin johti paikkaansa diktaattorin elkein ja kumpikin antoi epäselviä käskyjä ja kantoi kaunaa, kun niitä noudatettiin. Toleranssini diktaattoreille, jotka haluavat kytätä työntekoani, on hiutunut nyt melko ohueksi. Vaikkakin toiselle niistä olin henkilökohtainen... mikä sitten olinkaan ja toiselle pelkkä nimetön resurssi.

Työn määrä. Kummassakin työssä sitä itse työtä oli liikaa yhdelle ihmiselle. Kummassakin työssä minulle yritettiin ylhäältä väittää, että työtä ei ole liikaa. Kummassakin työssä kyseenalaistettiin sitä, miten 'vähästä' ihmiset uupuu. Kummassakin työssä työskentelin ihmisten kanssa, jotka olivat jo kertaalleen uupuneet. Kummallakin työyhteisöllä oli taipumusta uuvuttaa tekijöitään. 

Työkaveri-kaverit. Kummastakin työstä on ihmisiä, joihin olen edelleen yhteydessä, vaikka emme enää työskentele samassa paikassa. Sellaisia ihmisiä, joiden kanssa viettää mielellään aikaa myös työn ulkopuolella. Se on asioita joista ihan rehellisesti pidän kummassakin työpaikassa. En tosin haluaisi uudestaan työtä, joka on sellainen traumalähde, josta selviytyminen on se keskeinen asia, mistä bondata ihmisten kanssa.

 

Tämä ehkä vähän purki ajatuksiani auki. Seuraavaksi pystyisin varmaan kirjoittamaan sen Pilvilinnan kivijalka-postauksen, joka käsittelee työtä.