Milleniaalin nillitystä

 Tuntuu röyhkeältä haluta jotain elämältä. Tuntuu hemmotellulta sanoa olevansa pettynyt.

Ehkä mä olen hemmoteltu. Ehkä mä olen röyhkeä. Haluan monia asioita, mitä en voi saada tai minkä saadakseen pitäisi uhrata enemmän, kuin olen valmis uhraamaan. Mä tiedän, mitä mä haluan, mutta mä olen myös mukavuudenhaluinen realisti.

Mun ikäpolveni haastaa mua joko hyväksymään sen, että elämä ei ole mulle velkaa mitään ja pitäisi olla kiitollinen siitä, että huvittaa ylipäätään osallistua tähän tai vaihtoehtoisesti valitsemaan jonkun yhden kirkkaan johtotähden, jonka eteen uhraa elämässään kaiken ja sen jälkeen kertoo siitä menestystarinan podcastissä. Mindfuckness-lifecockroachit myy neli-viisinumeroisilla summilla valmennuksia, miten muotoilla ’omannäköinen elämä’ meditoimalla ja syömällä lisäravinteita. Ne ’omannäköiset elämät’kin tosin yleensä putoaa jompaankumpaan noista kategorioista. Joko pitäisi vain hyväksyä, ettei voi saada, mitä haluaa ja uskotella itselleen, ettei oikeastaan halunnutkaan sitä tai sitten pitäisi uhrata kaikki muu elämässä sen jonkun yhden jutun eteen.

Monien ikäpolveni ihmisten on vaikea edes myöntää haluavansa jotain. Olemme kuin se koira, jonka vanhempani hankkivat ollessani pieni. Se oli elänyt koko elämänsä kerrostalossa ja oli meillä ensimmäistä kertaa elämässään vapaana ulkona. Ensin se ei osannut haluta mitään muuta, kuin ravata laatoitettua polkua pitkin edes takaisin tai istua sen päässä ja tuijottaa sitä pientä siivua maailmasta, minä siitä pihalaatoituksen päästä avautui. Viikon jälkeen se uskalsi jo kiertää leikatun nurmikon reunoja. Kukaan ei sitonut sitä pihaan eikä estänyt tai kieltänyt sitä menemästä muualle. Se ei vaan mennyt.

Se tuli meille aikuisena ja se lähti meiltä vuoden jälkeen, sillä olimme veljeni kanssa koiralle allergisia. Toivon, että seuraava koti oli hyvä ja sen pitkän loppuelämän koti, eikä sen tarvinnut ajelehtia sen pidemmälle.

Mä en tiedä, missä määrin mä olen vain ajelehtinut elämässäni ja missä määrin olen oikeasti itse muotoillut elämääni. Useimmat asiat, minkä eteen olen tehnyt hartiavoimin töitä, ei tunnu kantaneen hedelmiä, mitä olisin toivonut. Olen tosin poiminut virrasta mukaan monia asioita, mistä sinällään kyllä pidän.

Musta tuntuu, että olen kirjoittanut tästä joskus - johonkin - ennenkin. Onko ajatukseni edennyt yhtään pidemmälle? Onko tämä spiraali, joka aina etenee vähän johonkin suuntaan joka kierroksella, vai onko tämä ikuinen kehä, ouroboros, joka ei osaa oksentaa häntäänsä mennäkseen elämässä eteenpäin?

Luin itseni ylioppilaaksi tähdäten arkkitehtuuriseen. Luin pitkän matematiikankin ihan sitä silmällä pitäen. En päässyt. Pääsin opiskelemaan toista alaa ja sitten en enää jaksanut hakea uudestaan. Ala oli kiva ja valmistuin sieltä ihan hyvin arvosanoin, mutta en saanut alan töitä.

Sain tosin vakipaikan, mistä varmaan milleniaalina pitäisi olla kiitollinen. Työnkuva monipuolinen ja pääsin käyttämään kirjavasti monia taitojani. Se tosin oli toiselta paikkakunnalta, kuin missä koko sosiaalinen verkostoni tai puolisoni oli, minun piti käytännössä asua työpaikalla ja aloin tunnistaa itsessäni työuupumuksen merkkejä.

Irtisanouduin. Parin kuukauden työttömyyden jälkeen päätin vaihtaa alaa ja sain uuden työpaikan harjoittelun kautta. Tein entry-tason hommia ensin palkatta ja sitten sen tason palkalla. Sain nopeasti uuden vakipaikan ja lisää vastuuta (palkka ei kylläkään ihan seurannut perässä). Minulle käytännössä luvattiin vielä lisää vastuuta, palkankorotus ja etenemismahdollisuuksia firman sisällä.

Irtisanouduin tästä työstä viimekuussa.

Miksi? Työtaakka oli käsittämätön. Aloin voida pahoin jo pelkästään työtehtävien näkemisestä. Olin vuosi sitten päättänyt – vanhempia kollegoja kuunneltuani – etten aio jäädä odottamaan parannuksia firmassa ikuisuuksia. Annoin firmalle vuoden.

Kuulostaako siltä, ettei epäkohdille tehty mitään? Niin muistakin, joille olen tämän kertonut. Ongelma ei kuitenkaan ollut se, ettei epäkohdille olisi tehty mitään, vaan se, että niitä pahennettiin entisestään.

Siksi mä lähdin. Mulle ei kelpaa se, että tunnelin päässä luvataan olevan valoa, jos mä tiedän sen olevan juna, joka tulee kohti.

En mä kuitenkaan ole itsetuhoinen.