Boomereita ja doomereita

Ahdistus on ehkä väärä sana. Tuntuu, että maailmalla ei ole mitään toivoa.

Tiedän, että se ei ole täysin totta. Jos ajatellaan sellaista maailmaa, jossa ihmiset voivat vielä elää ja ihmiskunta tuntuu vielä pelastamisen arvoiselta, niin maailmalla on hyvin pieni toivo.

Tänään se vaan tuntuu jotenkin hyvin pieneltä.

Lähi-idässä on sodittu sen koko ajan, kuin olen ollut olemassa.

Euroopassa on sodittu kohta pari vuotta. Reserviliitto laittoi tiedotteen, että toivoo reserviläisten hankkiutuvan sotakuntoon 2025. Tai jotain sinne päin. Kaltaiseni doomerit keskustelevat siitä, minne päin maailmaa olisi turvallista muuttaa.

Islanti puskee tulta taivaalle.

Luonnonvaroja ylikäytetään edelleen ja maapallon lämpeneminen ei ole pysähtynyt.

Yhdysvalloissa monissa osavaltioissa valmistellaan lakeja, että olisi käytännössä kiellettyä olla trans. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön kuuluminen on jo kriminalisoitu naapurissa. Yhdysvalloissa presidentiksi pyrkii ihminen, jonka retoriikan lähin vertailukohta löytyy 1930-luvun Saksasta. Populistipolitiikka jyllää täälläkin. Tiedän, ettei olla monen populistihallinnon päässä siitä, että omatkin oikeudet alkavat lähteä.

Multa kysyttiin, mitä eroa on boomerilla ja doomerilla.

Vastaus on kaksi sukupolvea. Boomerin mielestä kaikki kyllä järjestyy hienosti, kun ottaa itseään niskasta kiinni. Kyllä hekin hyvin pystyivät ostamaan duunarin palkalla 70-luvulla talon. Doomerin mielestä maailma palaa ja ihmiskunta on tuhoon tuomittu. Tarjoaisivat avokadoleivän, jos heillä olisi vielä varaa siihen, mutta avokadot maksaa kaupassa 8 euroa kilo ja en tiedä, onko mulla töitä enää ensikuussa.

Ehkä ihan hyvä, ettei meillä ole lapsia. Ei tästä maailmasta taida jäädä niille paljon jäljelle. Eikä me muutenkaan vissiin olla kelvollisia vanhemmiksi. Terveisin adoptioviranomaiset.

Vuoden vaihteeseen on ollut tapana laittaa jotain lupauksia, toiveita tai suunnitelmia.

Mulla olisi yksi toive.

Jos vaikka saisi enemmän toivoa.

Sukupolvikokemuksia töistä

Haluan jakaa teille kolme satunnaista kokemusta viimepäiviltä, jotka koen liittyvän jollain tapaa sukupolveeni ja suhteeseemme työhön.

1. Itsekkäät opettajat

Ylellä oli joku aikaa sitten juttu, jossa kehystettiin opettajat itsekkäiksi, kun he eivät enää koe yhteiskunnallista vaikuttamista tärkeimpänä tehtävänään töissä, vaan perustarpeiksi miellettyjen tarpeiden täyttämisen. Sellaisten, jotka liittyvät ruokaan, turvallisuuden tunteeseen, lämpöön, lisääntymiseen ja niin edelleen. Sellaisten, jotka ovat aiemmille sodan jälkeisille sukupolville olleet Suomessa itsestäänselvyys. 

Tästä oli Ylellä myös kädenlämpöinen jatkojuttu, jossa yritettiin tuoda 'toista näkökulmaa' esiin. 

2. 3000 euroa vähemmän kuussa, jee

Näin linkkarissa postauksen, missä joku hehkutti sitä, miten on aloittanut työssä, josta tienaa 3000 euroa kuussa vähemmän kuin edellisessä työssään ja on siitä innoissaan. Jos jokin on vastakohta milleniaalien sukupolvikokemukselle, niin varmaan se linkkaripostaus. 

Mä olen ollut elämästäni hyvin vähän aikaa työttömänä. Mulla on korkeakoulutus. Tähän päivään mennessä mä en ole koskaan tienannut 3000 euroa kuussa. Mulla ei mene edes huonosti. Tällä hetkellä teen töitä osa-aikaisesti ja mulla on paras tuntipalkka, mitä mulla on ollut koskaan aiemmin.

3. Eksist- milleniaalinen kriisi kesken työpäivän

Tänään myös pysähdyin hetkeksi miettimään, miten paljon töitä onkaan olemassa siksi, että teemme töitä. Siis ihan vaan töitä töiden vuoksi. Kaikki työ, joka on olemassa ’tehostaakseen’ jonkun muun töitä on työtä työn vuoksi.

Tätä muutaman sekunnin mietittyäni tulin siihen tulokseen, että tämäkin taitaa olla milleniaalin sukupolvikokemuksia: pysähtyä miettimään, millaisessa helkkarin yhteiskunnassa me oikein elämme. Miksi me teemme töitä, tehdäksemme töitä? Osa siitä kaikesta on ihan varmasti ihan turhaa työtä. On varmaan sellaisia juttuja, jotka tekevät elämästä (ja työstä) kivempia, mutta on myös aivan varmasti töitä, jotka ovat ihan turhia – tai ihan turhia ainakin, jos asiat tekisi vähän järkevämmin.

Kuolemattomuudesta

Tyhjensin joitain pilvipalveluitani saadakseni lisää tilaa ja törmäsin vanhoihin kirjoituksiini. Jostain syystä olen 2017-2018 pohtinut kuolemattomuutta ja kirjoittanut seuraavan tekstin:

Ihmiset pysähtyvät aivan liian pian, kun he alkavat pohtia ikuista elämää. Useimmat päättävät pohdintansa siihen, että kaikki heidän läheisensä ovat kuolevaisia ja kuolevat aikanaan. Niinhän ne tekevät. Toki he vanhenevat silmiemme edessä ja kuolevat aikanaan kuolemattoman jäädessä heitä suremaan.

Paitsi että niin tapahtuu joka tapauksessa. Seuraamme jo nyt läheistemme vanhenemista. Näemme, miten vanhempamme rypistyvät vuosi vuodelta. Heille tulee yhä uusia kolotuksia ja vaivoja, jotka tulevat vaivaamaan heitä koko heidän loppuelämänsä. Hiljalleen he vanhenevat ja lopulta kuolevat. Ja siis korostan jälleen, että tämä tapahtuu jo nyt meille kaikille. Todistamme vanhenemista kaikessa komeudessaan jo kuolevaisina. Ei se ole mikään mystinen uusi aspekti kuolemattomanakaan. Ainoa uusi asia on se, että tietäisimme olevamme se, joka tulee aikanaan hautaamaan heidät kaikki.

Se voi kuulostaa synkältä, mutta me pystymme kiintymään yhä uudestaan. En sano, että ihmiset ovat korvattavissa, mutta olleet menetykset eivät välttämättä estä meitä kiintymästä uudelleen. Vanhempiemme jälkeen tulee oma sukupolvemme. Meidän jälkeemme jatkamme lastemme rinnalla. Eikö se olisi mukavaa? Että voisimme olla oikeasti aina heidän tukenaan? Heidän jälkeensä tulee lastenlapsemme. Ja heidän lapsensa. Enää tieto menneestä ei kuole menneiden sukupolvien mukana. Sinä voit viedä sitä aina eteenpäin.

Ehei, läheistemme kuolema ei tulisi läheskään kaikille olemaan se syy, miksi haluaisimme luopua kuolemattomuudesta. Koska eläisimme ikuisesti, tulisimme myös todistamaan koko ihmiskunnan tuhoa. Tämä voi kuulostaa dramaattiselta, mutta kun ajattelet asiaa, niin ymmärrät että sen täytyy joskus tapahtua.

Kun koko ihmiskunta on todennäköisesti tuhonnut itse itsensä, olet edelleen jäljellä. Yksin Maan päällä seuraat, kun elämä katoaa ja muuttuu sinulle vieraaksi, kunnes lopulta aurinko muuttuu punaiseksi kaasujättiläiseksi ja nielaisee maapallon ennen luhistumistaan. Haluaisit ehkä kuolla, mutta et voi. Luultavasti, koska sinulla olisi aivan järjettömän tylsää ja pahemmaksi vain menee. 

Jäät yksin sammuneeseen aurinkokuntaan kellumaan. Yksin avaruudessa lukemattomat tähdet seuranasi. Sinulla ei ole mitään tekemistä. Ei yhtään mitään. Voisit rimpuilla ja yrittää liikkua johonkin suuntaan, mutta lähimmälle planeetalle on valovuosia matkaa, etkä todellakaan liiku valon nopeudella.

Mutta ei se mitään. Aikaahan sinulla on. Ikuisesti.

Pilvilinnan kivijalka: työ

Ihan haavemaailmassa, missä olisin taloudellisesti täysin riippumaton, niin olisiko mulla työ? Varmasti käyttäisin joka tapauksessa johonkin kaiken aikani. Mahdollisesti siinä olisi joitain työmäisiä aspekteja. Lähden kuitenkin liikkeelle melko realistisista lähtökohdista.

Itse asiassa lähdetäänpä liikkeelle siitä mun alkuperäisestä statementistä asiaan liittyen.

Haluan työn, johon ei vituta herätä aamulla.
Työn, jota osaan tehdä, mutta joka haastaa sopivasti.
Työn, josta maksetaan riittävästi palkkaa elämiseen.

Sanoin aiemmin, että nämä tavoitteet ovat oikeansuuntaisia, mutta turhan vaatimattomia. Vahvistetaanpa niitä sitten hieman ja mietitään, miten sinne päästään.

Vitutusvapaat aamut ja miten sinne päästään?

-        Työaika ei saa alkaa liian aikaisin. Sopeudun menemään töihin kahdeksaan, jos työmatka ei ole törkeän pitkä ja vaikea. Minua ei kuitenkaan haittaisi aloittaa päivää myöhemminkin.

-        Työmatka itsessään ei myöskään saa vituttaa. Puoli tuntia pyöräilyä hyviä pyöräteitä pitkin on ollut ihan miellyttävä työmatka. En tykkää ajaa kaupunkien läpi, enkä liikkua julkisilla. Etätyö – ainakin toisinaan – on myös vaihtoehto.

-        Työn itsessään on oltava mielekästä. Mennään tähän myöhemmin tarkemmin.

-        Työympäristön pitää olla sellainen, että viihdyn siellä. Tähän vaikuttaa hyvin keskeisesti se, että voin vaikuttaa työympäristöön, mutta vielä keskeisemmin työkaverit.

-        Haluan työkavereita, joiden kanssa on ilo tehdä töitä.

Osaaminen ja kehittyminen - tai työnkuva ja vastuu

Pidän siitä, että jopa siinä putkinäön tilassa, missä olen tätä alun perin kirjoittanut, olen tunnistanut, että yksinkertainen suorittava työ ilman minkäänlaista vastuuta tai tilaa kehittyä ei ole pitkällä aikavälillä minun juttuni.

Pärjään melko epämääräistenkin työnkuvien kanssa, mutta selkeys ei ole lainkaan pahaksi. Se auttaa hahmottamaan omia työtehtäviä, budjetoimaan aikaa, priorisoimaan ja tietämään, milloin on liikaa lautasella. Tunnen epämääräistä viehtymystä kaaosta kohtaan, mutta kaikkien kannalta on parempi, jos se kaaos on sopivasti paloiteltu.

Millä alalla? Yhteiskunta ja maailma muuttuu nopeasti ja arvaamattomasti. Maailma ei ole enää sellainen, kuin se oli vanhempieni aikaan ja jopa he ovat vaihtaneet alaa muutaman kerran. Olen vaihtanut alaa suunnilleen yhtä usein kuin osoitetta. Minun osaamispalettini on enemmän generalistin, kuin jonkun tietyn alan asiantuntijan. 

Kaikki huomioon ottaen, alalla itsessään ei ole ihan hirveästi merkitystä. Alalla kuin alalla voin löytää työtehtäviä, jotka ovat mielekkäitä. Alasta kuin alasta voin löytää huonoja puolia ja ryönää, johon en halua koskea.

Tähän kaikkeen liittyen löysin sattumalta vanhoista muistiinpanoistani ikivanhan testituloksen, jonka olen tehnyt jollain nettisivulla, jota ei ole enää olemassa. Se liittyi ammatinvalintaan ja työpersoonaan:

Innostunut opastaja
Olet kiinnostunut uusista ideoista ja odotat samaa myös työkavereiltasi. Suosit joustavaa, spontaania ja muuttuvaa ympäristöä.

Halusi huolehtia muista ja taipumuksesi tarkastella asioita laajalta kantilta mahdollistavat hyvät neuvottelu- ja välitystaidot. Olet innostunut muutoksen suunnittelija, ja kykenet melkein mihin vain mikä sinua kiinnostaa. Löydät nopeasti ratkaisun vaikeisiin tilanteisiin ja olet valmis auttamaan muita ongelmissaan.

Toimit usein psykologian, opetuksen tai henkilöstöhallinnon tehtävissä tai auttamis- ja neuvontatyössä. Näyttämötaiteet, humanismi ja monet muut ammattialat voivat myös kiinnostaa, kunhan vaan voit käyttää kykyjäsi vapaasti ja itsenäisesti ilman rajoittavaa ohjausta ja sääntelyä.

Työskentelet mielelläsi ihmisten kanssa, mutta itsenäisesti, pitäen kiinni omista mielipiteistäsi. Vaihtelu ja mahdollisuus tehdä monenlaisia tehtäviä samanaikaisesti on tärkeää, rutiinit tappavat motivaatiosi.

Kaikki tuossa on varsin nätisti ilmaistu, mutta silti olen... melkein vähän loukkaantunut siitä, miten tarkasti joku ikivanha nettitesti on kuvaillut mun ammattiminää. Se vuosikausia itsereflektiota harjoittanut osa minusta tuntee varpailleen tallottavan.

Aika vs. raha

Työstä pitää saada rahaa ja sillä rahalla pitää elää. Pidän kuitenkin vapaa-ajasta ja jos koskaan saan lapsia, niin sen merkitys ei varmaan ainakaan vähene. Haluaisin siksi riittävän korkean palkkatason, jotta voisin tehdä vähemmän työtä. 

Automatisaation kehittämisestä lähtien on lupailtu, että koneet tekevät ihmisten työt ja ihmisillä jää enemmän aikaa kaikkeen kivaan. Aika alkaa lunastaa niitä lupauksia.

En tavoittele mitään glamour-luxus-pursiseura-elämää. Pihapiiri solarpunk-viballa ja ystävillä, joiden kanssa jakaa arki, hoitaa askareita ja pelailla pelejä olisi minulle vallan täydellinen idylli. Tämä nyt ei sinällään suoraan liity työhön, mutta se liittyy palkkatasoon, jonka tarvitsen ylläpitääkseni elämää, jonka haluan.

Seuraava askel: lusikka kauniiseen käteen ja lapioimaan

Luulitteko, että tämä oli tässä? Ehei. Tosin ajattelin, että saattaisin tehdä tästä kokonaan oman postauksen, mutta en tiedä vielä tuleeko tähän tarpeeksi materiaalia.

Joka tapauksessa olen ottamassa selkeitä askelia kivijalan tämän kulmakiven asettamiseksi paikoilleen. Olen perustamassa yritystä entisten työkavereideni kanssa. Niiden hyväksi havaittujen, joiden kanssa viitsii muutenkin hengata.

Jännittää. Innostaa. Pelottaa. 

Tämä on silti kortti, joka on käännettävä.

Analyysi töistä (ja mikä meni vikaan)

Olen alkanut kirjoittaa tammikuussa 2019 postausta otsikolla "Pilvilinnan kivijalka: työ". Kaikki, mitä tässä postauksessa oli ylhäällä, oli:

Haluan työn, johon ei vituta herätä aamulla. Työn, jota osaan tehdä, mutta joka haastaa sopivasti. Työn, josta maksetaan riittävästi palkkaa elämiseen.

Tämä ydinajatus on melko vaatimaton. Se on ehdottomasti edelleen totta, mutta se ei oikeasti riitä minulle. Se on kirjoitettu siinä mentaliteetissa, kun olen ollut se hihnaton koira, joka istuu laatoituksen päässä ja tuijottaa maalaismaisemaa käsittämättä mahdollisuuksiaan. 

Nyt on hyvä hetki jatkaa pohdintani loppuun. Minulla on aikaa ajatella, energiaa ajatella ja syytä siihen. Tämän postauksen nimi ei ole Pilvilinnan kivijalka, koska sen sijaan tämä on analyysiä siitä, mikä aiemmin on mennyt vikaan, jotta osaan muodostaa tähän Pilvilinnaan mielekkään kulmakiven työstä.

Olen ollut valmistumiseni jälkeen kahdessa vakituisessa työsuhteessa, kahdessa hyvin keskenään erilaisessa työpaikassa, joista olen kummastakin lähtenyt oma-aloitteisesti. Ne ovat monella tapaa vastakkaisia toisiinsa nähden. 

Työpaikkojen eroja

Toimija. Toinen oli kolmannen sektorin yhdistyksessä ja toinen oli suurehkossa yrityksessä. Näiden kokemusten jälkeen kumpikaan ei ehkä olisi ensisijainen toiveeni.

Urakehitys. Toisessa aloitin toiminnanjohtajana ja minut pudotettiin arvosteikossa alemmas, toiselle tittelille jostain hieman hähmäisesti selitetyistä syistä. Toisessa aloitin palkattomana harjoittelijana ja minulle lupailtiin esihenkilötehtäviä vain vähän ennen lähtöäni. Kumpikaan ei tunnu siltä, miten haluaisin lähteä seuraavaksi liikkeelle uudessa työpaikassa.

Työnkuva. Työnkuva oli toisessa työpaikassa aivan järjettömän paljon laajempi, kuin toisessa. Toisessa työssä tuntui siltä, ettei työnkuvan laajuudella ole mitään rajoja. Toisessa työnkuvani oli tähän verrattuna itse asiassa hyvin suppea, vaikka se lähtikin laajenemaan työsuhteen aikana. Harjoitteluaikana oli itse asiassa melko helpottavaa, että työtehtävät oli melko helposti määriteltävissä ja hallittavissa oleva kokonaisuus. Tiedostan kuitenkin, että merkittävät tekijät siinä, miksi se tuntui hyvältä sillä kohtaa, olivat 1) alanvaihto söi aika paljon henkistä kapasiteettia kuten myös 2) palautuminen edellisestä työstä.

Työaika. Toisessa olin aina töissä ja toisessa minulla oli selkeästi määritelty työaika. Toisessa työn ja vapaa-ajan välistä rajaa ei ollut ja toisessa se oli hyvinkin selkeä. Huomasin, että tarvitsen rajoja ja sitä, että voin olla oikeasti kokonaan irti töistä. Tarvitsen säännöllisiä vapaita työstä. Jaksan melko pitkiäkin työrupeamia, mutta niille pitää olla vastapainona täysin vapaata.

Sijainti. Toinen työ oli paikkakunnalla, jossa minulla ei ollut mitään muuta kuin työ. Toinen työ oli paikkakunnalla, missä minulla oli laaja sosiaalinen verkosto, harrastuksia ja puoliso. Toinen työ oli maalla ja toinen kaupungissa. Tykkään asua maalla, mutta tarvitsen myös sosiaalista verkostoani, edes jotain harrastuksia ja lähisuhteen.

Kiitokset ja kehut. Toisessa työssä sain kiitosta asiakkailta ja haukkuja esimieheltä, toisessa toisinpäin. Täytyy sanoa, että se ensimmäinen meni paljon enemmän ihon alle. Se koski suoraan persoonaani ja sen sopivuutta työhön. Jälkimmäisessä työpaikassa tiesin jo täsmälleen, miten hyvin teen kulloinkin työni ja miksi. Tunsin arvoni työntekijänä.

Jotain yhteisiäkin piirteitä

Palkkaus. Kummastakin työstä verojen ja asumiskulujen jälkeen käteen jäävä palkka oli lähestulkoon sama. Se oli kummassakin vähemmän, kuin koin ansaitsevani, mutta ei ensisijainen ongelmani työn kanssa.

Diktaattorit. Kummassakin työssä korkeimmalla pallilla istuivat pallit, jotka näkevät maailman mielellään valtataisteluiden kautta. Kumpikin johti paikkaansa diktaattorin elkein ja kumpikin antoi epäselviä käskyjä ja kantoi kaunaa, kun niitä noudatettiin. Toleranssini diktaattoreille, jotka haluavat kytätä työntekoani, on hiutunut nyt melko ohueksi. Vaikkakin toiselle niistä olin henkilökohtainen... mikä sitten olinkaan ja toiselle pelkkä nimetön resurssi.

Työn määrä. Kummassakin työssä sitä itse työtä oli liikaa yhdelle ihmiselle. Kummassakin työssä minulle yritettiin ylhäältä väittää, että työtä ei ole liikaa. Kummassakin työssä kyseenalaistettiin sitä, miten 'vähästä' ihmiset uupuu. Kummassakin työssä työskentelin ihmisten kanssa, jotka olivat jo kertaalleen uupuneet. Kummallakin työyhteisöllä oli taipumusta uuvuttaa tekijöitään. 

Työkaveri-kaverit. Kummastakin työstä on ihmisiä, joihin olen edelleen yhteydessä, vaikka emme enää työskentele samassa paikassa. Sellaisia ihmisiä, joiden kanssa viettää mielellään aikaa myös työn ulkopuolella. Se on asioita joista ihan rehellisesti pidän kummassakin työpaikassa. En tosin haluaisi uudestaan työtä, joka on sellainen traumalähde, josta selviytyminen on se keskeinen asia, mistä bondata ihmisten kanssa.

 

Tämä ehkä vähän purki ajatuksiani auki. Seuraavaksi pystyisin varmaan kirjoittamaan sen Pilvilinnan kivijalka-postauksen, joka käsittelee työtä.

Milleniaalin nillitystä

 Tuntuu röyhkeältä haluta jotain elämältä. Tuntuu hemmotellulta sanoa olevansa pettynyt.

Ehkä mä olen hemmoteltu. Ehkä mä olen röyhkeä. Haluan monia asioita, mitä en voi saada tai minkä saadakseen pitäisi uhrata enemmän, kuin olen valmis uhraamaan. Mä tiedän, mitä mä haluan, mutta mä olen myös mukavuudenhaluinen realisti.

Mun ikäpolveni haastaa mua joko hyväksymään sen, että elämä ei ole mulle velkaa mitään ja pitäisi olla kiitollinen siitä, että huvittaa ylipäätään osallistua tähän tai vaihtoehtoisesti valitsemaan jonkun yhden kirkkaan johtotähden, jonka eteen uhraa elämässään kaiken ja sen jälkeen kertoo siitä menestystarinan podcastissä. Mindfuckness-lifecockroachit myy neli-viisinumeroisilla summilla valmennuksia, miten muotoilla ’omannäköinen elämä’ meditoimalla ja syömällä lisäravinteita. Ne ’omannäköiset elämät’kin tosin yleensä putoaa jompaankumpaan noista kategorioista. Joko pitäisi vain hyväksyä, ettei voi saada, mitä haluaa ja uskotella itselleen, ettei oikeastaan halunnutkaan sitä tai sitten pitäisi uhrata kaikki muu elämässä sen jonkun yhden jutun eteen.

Monien ikäpolveni ihmisten on vaikea edes myöntää haluavansa jotain. Olemme kuin se koira, jonka vanhempani hankkivat ollessani pieni. Se oli elänyt koko elämänsä kerrostalossa ja oli meillä ensimmäistä kertaa elämässään vapaana ulkona. Ensin se ei osannut haluta mitään muuta, kuin ravata laatoitettua polkua pitkin edes takaisin tai istua sen päässä ja tuijottaa sitä pientä siivua maailmasta, minä siitä pihalaatoituksen päästä avautui. Viikon jälkeen se uskalsi jo kiertää leikatun nurmikon reunoja. Kukaan ei sitonut sitä pihaan eikä estänyt tai kieltänyt sitä menemästä muualle. Se ei vaan mennyt.

Se tuli meille aikuisena ja se lähti meiltä vuoden jälkeen, sillä olimme veljeni kanssa koiralle allergisia. Toivon, että seuraava koti oli hyvä ja sen pitkän loppuelämän koti, eikä sen tarvinnut ajelehtia sen pidemmälle.

Mä en tiedä, missä määrin mä olen vain ajelehtinut elämässäni ja missä määrin olen oikeasti itse muotoillut elämääni. Useimmat asiat, minkä eteen olen tehnyt hartiavoimin töitä, ei tunnu kantaneen hedelmiä, mitä olisin toivonut. Olen tosin poiminut virrasta mukaan monia asioita, mistä sinällään kyllä pidän.

Musta tuntuu, että olen kirjoittanut tästä joskus - johonkin - ennenkin. Onko ajatukseni edennyt yhtään pidemmälle? Onko tämä spiraali, joka aina etenee vähän johonkin suuntaan joka kierroksella, vai onko tämä ikuinen kehä, ouroboros, joka ei osaa oksentaa häntäänsä mennäkseen elämässä eteenpäin?

Luin itseni ylioppilaaksi tähdäten arkkitehtuuriseen. Luin pitkän matematiikankin ihan sitä silmällä pitäen. En päässyt. Pääsin opiskelemaan toista alaa ja sitten en enää jaksanut hakea uudestaan. Ala oli kiva ja valmistuin sieltä ihan hyvin arvosanoin, mutta en saanut alan töitä.

Sain tosin vakipaikan, mistä varmaan milleniaalina pitäisi olla kiitollinen. Työnkuva monipuolinen ja pääsin käyttämään kirjavasti monia taitojani. Se tosin oli toiselta paikkakunnalta, kuin missä koko sosiaalinen verkostoni tai puolisoni oli, minun piti käytännössä asua työpaikalla ja aloin tunnistaa itsessäni työuupumuksen merkkejä.

Irtisanouduin. Parin kuukauden työttömyyden jälkeen päätin vaihtaa alaa ja sain uuden työpaikan harjoittelun kautta. Tein entry-tason hommia ensin palkatta ja sitten sen tason palkalla. Sain nopeasti uuden vakipaikan ja lisää vastuuta (palkka ei kylläkään ihan seurannut perässä). Minulle käytännössä luvattiin vielä lisää vastuuta, palkankorotus ja etenemismahdollisuuksia firman sisällä.

Irtisanouduin tästä työstä viimekuussa.

Miksi? Työtaakka oli käsittämätön. Aloin voida pahoin jo pelkästään työtehtävien näkemisestä. Olin vuosi sitten päättänyt – vanhempia kollegoja kuunneltuani – etten aio jäädä odottamaan parannuksia firmassa ikuisuuksia. Annoin firmalle vuoden.

Kuulostaako siltä, ettei epäkohdille tehty mitään? Niin muistakin, joille olen tämän kertonut. Ongelma ei kuitenkaan ollut se, ettei epäkohdille olisi tehty mitään, vaan se, että niitä pahennettiin entisestään.

Siksi mä lähdin. Mulle ei kelpaa se, että tunnelin päässä luvataan olevan valoa, jos mä tiedän sen olevan juna, joka tulee kohti.

En mä kuitenkaan ole itsetuhoinen.

Sanoja sukupuoli- ja muustakin identiteetistä

Olen muunsukupuolinen.

Se ei mitä luultavimmin ole vaihe omalla kohdallani. On toki niitäkin, joille se on vaihe, mutta oman kokemukseni mukaan aniharvoin sillä tavalla, kuin monet tuntuvat kuvittelevan. Useimmiten ne, joille muunsukupuolisuus on vaihe, ovat henkilöitä, jotka loppuen lopuksi päättävät transitioitua kokonaan toiseen sukupuoleen. Esimerkiksi henkilö, joka on syntymässä määritelty mieheksi, saattaa kokea helpommaksi ensin tunnustella identiteettiä ihan vain mieheyden ulkopuolella, muunsukupuolisena, ennen kuin toteaa, että naiseus onkin hänelle se oikea kategoria. Samalla tavoin on heitä, jotka ovat ensinalkuun uskoneet olevansa vastakkaista sukupuolta, kuin heidän syntymässä määritelty, mutta myöhemmin sukupuoli-identiteetti jäsentyy olemaan jotain kummankin kategorian ulkopuolelta. Kummassakin tapauksessa ensin mainittu on ollut jonkunlainen ”välivaihe” oman identiteetin jäsentämisessä.

Oma kokemukseni sukupuolestani on melko johdonmukaisesti tuntunut olevan kummankin kategorian ulkopuolella, joten pitäisin erittäin yllättävänä, jos se vielä joskus keikahtaisi mieheksi tai naiseksi. Minulla ei ole aina ollut sanoja kokemukselleni. Varhaisimmissa merkinnöissäni aiheesta (olen silloin ollut 11-12 -vuotias) olen kirjoittanut, että ”en ole tyttö enkä poika, olen vain minä”.

Sitä ennen ja sen jälkeen olen yrittänyt kokeilla ja sopeutua tytön tai pojan rooliin, mutta kummassakin tapauksessa kokeilu kokeilun jälkeen on vain osoittanut, että se on juuri sitä. Kokeilua. Se ei ole sitä, kuka minä olen.

Kuka minä sitten olen? Mitä minä olen? Sanon, että olen muunsukupuolinen, mutta en oikeastaan tiedä, onko se identiteetti. Missä määrin laatikko, johon vain pudotetaan kaikki yhteiskunnalliseen normiin kuulumattomat, on itsessään identiteetti? Kyllähän minä siis tavallaan näen itseni siinä ulkopuolisuudessa, mutta onko se nyt sitten varsinaisesti tapa, jolla haluan ensisijaisesti jäsentää omaa sukupuolikokemustani? Ulkopuolisuutena?

Onhan nykyään toki noita sanoja sukupuolikokemukselle. Tiedän varsin vaikuttavan nipun itsekin ja todennäköisesti niitä on tullut vielä lisääkin. Sieltä löytyy hyvinkin täsmällisiä sanoja juuri minun sukupuoli- ja seksuaali-identiteetistäni. Osaisin käyttää niitä sanoja ja kuvata omaa kokemustani juuri niin, että sitä ymmärtäisi hyvinkin tarkasti sanastoon vihkiytyneet ihmiset.

Mutta siihen se sitten jäisikin. Polyamorinen, demiromanttinen, aseksuaalisuuden harmaalla spektrillä oleva agender olisi hyvin tarkka ja osuva kuvaus, mutta no… Ihmisille, joiden kanssa olen pääasiallisesti arjessani tekemisissä se tarkka määritelmä ei sanoisi juuri yhtään mitään. Voisin selittää, mitä tämä kaikki tarkoittaa. Voisin olla jopa hyvä selittämään sitä. Olen kuitenkin hyvin laiska ja ihmisillä ei yleensä ole joko halua tai aikaa kuunnella ja ymmärtää.

Miksi tällä sitten on minulle mitään väliä? Tällä on väliä, koska sukupuoli on myös sosiaalinen ja yhteiskunnallinen ilmiö. Yhteiskunnallisesti ja sosiaalisesti ollaan juuri ja juuri pääsemässä siihen vaiheeseen, että on ylipäätään olemassa kahden valtavirtakategorian ulkopuolisia sukupuoli-identiteettejä. Muun sukupuolisia. Se on nyt se kategoria, jonka olemassaolo ollaan hyväksymässä. Laatikko kaikille identiteetin varioinneille. Se on myös minulle riittävästi, että minua ei kohdella miehenä tai naisena. Se on riittävästi, mitä sukupuoli-identiteetistäni täytyy muiden ymmärtää.

Sanon siis, että olen muunsukupuolinen.