Nokkosia dystopialle

Harvemmin mulla käy näin, mutta nyt täytyy sanoa, että mulla oli jokseenkin kohtuuttoman suuret odotukset tämän kirjan suhteen. Ei sillä, ettenkö olisi pitänyt Siiri Enorannan Nokkosvallankumouksesta, vaan sillä että olisin kaivannut siltä vähän... enemmän.

Olin kuullut jotain kirjasta ennalta ja siksi se oli alkanut kiinnostaa minua. Lisäksi kirjan kansi kirjaston hyllyllä viehätti jollain tapaa esteettistä silmääni.

Jos vain listaan, mistä en pitänyt kirjassa?

1. Rakkausderb. Toisaalta se oli juuri sitä, mitä rakkausromaanilta ja kolmansilta tai kenties viidensiltäkin pyöriltä voi odottaa. Niin suuria tunteita, ettei pieni tunnevammainen kirjallisuudenopiskelija ihan pysty samaistumaan. Tuskaakin oli toki suhteessa positiivisiin tunteisiin varsin... no ehkä joidenkin mielestä jopa liikaa. Vähän tätä pelasti se, että kirjassa oli hyvin purettu heteronormatiivista oletusta. Ei sekään nyt ihan hirvittävästi lukukokemustani nautinnollistanut.

2. Ennakointiderb. Minua vain jotenkin ärsyttää aivan suunnattomasti, kun kirja spoilaa itse itseään. Juuri sen tyyliset viittaukset lukujen/kappaleiden lopussa, kuin "Ja hän lähti, enkä koskaan nähnyt häntä enää" jostain syystä ärsyttävät minua kovasti. Vallankin yhdistettynä minäkertojaan tuntuu todella kornilta, kun sitten myöhemmin sama minäkertoja taivastelee, kuinka sama ihminen onkin kuollut, jonka kuolemaa hän juuri pari lukua sitten ennakoi.

Kirjassa toisaalta kuolee siinä määrin populaa muutenkin, että eipä yksittäisten ihmisten kuolemalle juuri yllätysmomenttia saada. Ennakointia oli kyllä muutenkin ihan riittämiin.

3. Kokonaiskuvan epäselvyys. Ymmärtäisin sen paremmin, jos tämä olisi vasta ollut ensimmäinen osa jostain isommasta kokonaisuudesta, mutta tällaisenaan se on vähän derb. Ja loppu on jopa jossain määrin antikliimaksinen. Toisaalta ihan hyvä, ettei pakollista eeppistä taistelukohtausta ollut pitkitetty turhan massiiviseksi. Ehkä vähän selkeämpi se olisi kyllä saanut olla. Vaikka melko kaoottiseksi kyseisenlaisen tilanteen voisi muutenkin olettaa.

Nokkosketju toimi lakkaamatta, kun joku kaatui, toinen tuli hänen tilalleen, kun luodit loppuivat, niitä tuotiin lisää. Minä katselin sitä kauhuissani ja ajattelin, että olen luonut uuden Korotraton, mutta silloin minä näin Vayun joka tulitti muuri yli kyyneleet kasvoillaan ja minä muistin että mikä oli vielä hyvää. (s. 429)

4. Toinen päähenkilöistä.

Sori. Ylimielinen, päihdeongelmainen, jotain sankarikompleksia sairastava suuri johtaja, jolla on tuskin edes parta alkanut kasvaa ja joka on toki kaikista aivan jumalattoman (tai pikemminkin jumalallisen) ihana, mutta joka kaikissa omissa teksteissään lähinnä velloo syyllisyydentunnossa, ei saanut  mun sympatioita ihan hirveästi puolelleen. En sitten tiedä onko se loppuen lopuksi kovin huono asia. Vayu sen sijaan oli huomattavasti siedettävämpi, vaikka vallankin alkuunsa sen "yhyy, en oo kukaan" -angst ärsytystä aiheuttikin. Se setti "valituista" tai jostain mystisestä verenperinnöstä alkaa muuten myös menettää jossain vaiheessa hohtoaan kyynistyneen fantasiankuluttajan silmissä.

Mutta joo. Varsin kelpoa dystopia-fantasiaahan se on ainakin noin nuorten oikeesti. Ehkä minä olen vaan vähän sivussa sen kohderyhmästä. Pointseja myös ideologisen tason kannanotoille ekologisen ja eettisen puolen jutuista. Luulisi purevan nuorisoon.

On tästä moni tykännytkin melko varauksetta. Muita arvioita kirjasta voi käydä lukemassa muun muassa blogeista Anna mun lukea enemmän, Fifi ja Vinttikamarissa. Hesarissakin oli jotain settiä aiheesta, mutta täytyy sanoa, että olen eri mieltä sangen monessa tulkinnanvaraisista asioista. Ainakin minusta yhteiskunta olisi ollut ihmissuhteita kiinnostavampi, eikä se muutos valtasuhteissa kovin huomaamaton ollut, kun sitä moneen otteeseen alleviivattiin. Ehkä kyse on omista mieltymyksistäni. Myönnän, mulla on fiksaatio maailmoihin, kulttuureihin ja yhteiskunnallisiin juttuihin kirjoissa.

Kuva on kirjailijan omilta kotisivuilta.