Minuus
Olen moneen otteeseen pyrkinyt verbalisoimaan minuutta noin käsitteenä ja subjektiivisena kokemuksena. Yllättäen minut työnsi suoran vastauksen äärelle, kun yritin ajatella itseäni solumöykkynä. Kuten ystäväni totesi, olemme kaikki enimmäkseen solumöykkyjä läpi elämämme, mutta lähinnä ajattelin silloin itseäni alkiona. Missä määrin se alienin kaltainen olento olen minä? Missä määrin vastasyntynyt vauva olen minä? Missä määrin nelivuotias lapsi olen minä? Missä määrin 15-vuotias teini olen minä? Missä määrin 30-vuotias ihminen olen minä?
Minä olen 22-vuotias. Useimmilla mittareilla arvioituna se on totuus. Mutta vielä vuosi sitten se ei ollut totuus. Silloin totuus oli, että "Minä olen 21-vuotias". 'Minä olen' on kuitenkin eri asia kuin 'minä on'. 'Minä' on käsite, mutta olisi absurdia sanoa 'minä olen käsite'. Joka tapauksessa, minulla on samat geenit läpi elämän. Ainakin enimmäkseen (jatkuvasti tapahtuu mutaatioita, mutta ne ovat enimmäkseen melko huomaamattomia, eivätkä juuri vaikuta mihinkään). Onko 'minä' siis olento, joka kantaa tiettyjä geenejä? Silloin jo äitini vatsassa oleva parisoluinen möykky olisi ollut minä, vaikka sillä ei silloin ole tietoisuutta. Jos geenini kuitenkin vaikka otettaisiin talteen ja minut kloonattaisiin, tämä toinen olento ei silti olisi minä, vaikka sillä olisi samat geenit. En kykene alistamaan tätä toista (kuvitteellista) olentoa yhden minuuden alle tämän kirjoittavan ruumiini kanssa.
Geenit ovat verrattuna minuuteen vähän kuin asunnon pohjapiirros verrattuna kotiin. Siinä geenien ja minuuden välissä on ruumis ja pohjapiirroksen ja kodin välissä asunto. Minusta se, missä vaiheessa solumöykky alkaa olla tämän hetken minuuteni esiaste, on hetki, jolloin sikiöllä/alkiolla on jonkinlaisia kognitiivisia toimintoja. Näkisin minuuden kumpuavan vuorovaikutuksesta ympäristöön. Dna ei ole minuus, sillä minäkokemus ei ole dataa, vaan prosessointia vuorovaikutuksessa johonkin kontekstiin. Nämä asiat yhdessä dna, konteksti ja prosessointi määrittelevät minuutta mielestäni kaikkein oleellisimmin. Niiden lisäksi sitten tietysti tulee myös ruumis, mutta jossain määrin näkisin senkin kontekstin kanssa prosessointina. Ajattelu on prosessointia. Kirjoittaminen on prosessointia. Solujeni liike on prosessointia. Sitten kun jokin prosessointi lakkaa, niin jokin osa minuudesta lakkaa olemasta.
Tämän takia minuus on jatkuvassa liikkeessä. Jos se ei olisi liikkeessä, se ei prosessoisi ja jos se ei prosessoisi, sitä ei olisi. Mitä voimakkaammin se prosessoi kontekstinsa kanssa, sen voimakkaammin se on olemassa.
Minä olen 22-vuotias. Useimmilla mittareilla arvioituna se on totuus. Mutta vielä vuosi sitten se ei ollut totuus. Silloin totuus oli, että "Minä olen 21-vuotias". 'Minä olen' on kuitenkin eri asia kuin 'minä on'. 'Minä' on käsite, mutta olisi absurdia sanoa 'minä olen käsite'. Joka tapauksessa, minulla on samat geenit läpi elämän. Ainakin enimmäkseen (jatkuvasti tapahtuu mutaatioita, mutta ne ovat enimmäkseen melko huomaamattomia, eivätkä juuri vaikuta mihinkään). Onko 'minä' siis olento, joka kantaa tiettyjä geenejä? Silloin jo äitini vatsassa oleva parisoluinen möykky olisi ollut minä, vaikka sillä ei silloin ole tietoisuutta. Jos geenini kuitenkin vaikka otettaisiin talteen ja minut kloonattaisiin, tämä toinen olento ei silti olisi minä, vaikka sillä olisi samat geenit. En kykene alistamaan tätä toista (kuvitteellista) olentoa yhden minuuden alle tämän kirjoittavan ruumiini kanssa.
Geenit ovat verrattuna minuuteen vähän kuin asunnon pohjapiirros verrattuna kotiin. Siinä geenien ja minuuden välissä on ruumis ja pohjapiirroksen ja kodin välissä asunto. Minusta se, missä vaiheessa solumöykky alkaa olla tämän hetken minuuteni esiaste, on hetki, jolloin sikiöllä/alkiolla on jonkinlaisia kognitiivisia toimintoja. Näkisin minuuden kumpuavan vuorovaikutuksesta ympäristöön. Dna ei ole minuus, sillä minäkokemus ei ole dataa, vaan prosessointia vuorovaikutuksessa johonkin kontekstiin. Nämä asiat yhdessä dna, konteksti ja prosessointi määrittelevät minuutta mielestäni kaikkein oleellisimmin. Niiden lisäksi sitten tietysti tulee myös ruumis, mutta jossain määrin näkisin senkin kontekstin kanssa prosessointina. Ajattelu on prosessointia. Kirjoittaminen on prosessointia. Solujeni liike on prosessointia. Sitten kun jokin prosessointi lakkaa, niin jokin osa minuudesta lakkaa olemasta.
Tämän takia minuus on jatkuvassa liikkeessä. Jos se ei olisi liikkeessä, se ei prosessoisi ja jos se ei prosessoisi, sitä ei olisi. Mitä voimakkaammin se prosessoi kontekstinsa kanssa, sen voimakkaammin se on olemassa.
Kommentit
Lähetä kommentti