Hyvästien ja uuden vuosi

Huomaan, että olen kirjoittanut blogia tänävuonna vähemmän kuin koskaan aikaisemmin. Se ei tarkoita, etteikö mitään olisi tapahtunut. On itse asiassa tapahtunut aika paljonkin. En oikeastaan tiedä, miksen olen juuri kirjoittanut tänne. Ilmeisesti muut väylät purkaa ja jakaa ajatuksia ovat vain tuntuneet tänä vuonna toimivammilta.

Haluan kuitenkin jakaa tänne, mitä viimeisen vuoden aikana on tapahtunut.

Tänä vuonna tapahtui isoja muutoksia, joiden siemenet oli jo kylvetty viime vuonna.

Vuosi sitten asuin toisella puolella Suomea. Olin hiljattain alkanut lähetellä työpaikkahakemuksia kerran viikossa. Olin etäsuhteessa ja olin harrastusteni suhteen omituisessa vaiheessa, jossa minulla ei käytännössä ollut harrastuksia.

Lähdin sieltä keväällä. Kesällä vaihdoin alaa ja aloitin vanhalla opiskelupaikkakunnallani harjoittelussa. Harjoittelu muuttui vakituiseksi työsuhteeksi.

Elämääni tuli paljon uusia ihmisiä uuden työpaikan ja uuden harrastuksen myötä. Joiltain osin minusta tuntui, kuin olisin palannut takaisin johonkin, mistä olen lähtenyt, mutta toisaalta kaikki on toisin kuin silloin kymmenen vuotta sitten, jolloin muutin tänne ensimmäisen kerran. (Kymmenen vuotta tuntui vielä silloin pidemmältä ajalta.) Kaikki on toisin jo siihenkin verrattuna, mitä oli silloin, kun lähdin täältä vuonna 2017.

Ystäväpiirini menetti yhden.

Ystäväpiirini sai toisen. Ystäväni sai lapsen ja minusta tuli hänen kumminsa.

Aloitimme kumppanini kanssa adoptioprosessin, joka jäi tauolle.

Monenlainen lapsettomuus on ollut läsnä lähisuhteissani. Sukupolvellani tuntuu olevan aiempia polvia monimutkaisempi suhde lisääntymiseen. Jotkut eivät saa lapsia, vaikka haluaisivat. Jotkut ovat valinneet olla lapsettomia. Jotkut eivät tiedä haluavatko tai pystyvätkö vanhemmiksi. Jotkut eivät pidä sitä ajankohtaisena, sillä heillä ei ole puolisoa, jonka kanssa hankkia lapsia. Jotkut pitävät lasten hankkimista jonkunlaisena ympäristörikoksena. Toiset haluavat ihmiskunnan kuolevan pois.

Olen käsitellyt… melko paljon sitä konfliktia, mikä minulla on lisääntymiseni suhteen. Haluaisin lapsia. Tiedän, että raskaus aiheuttaisi minussa jonkunasteista kehodysforiaa, mutta uskoisin selviäväni siitä. Se olisi kuitenkin vain sen 9 kuukautta. Olen selvinnyt pahemmastakin. Niin kuin vaikka murrosiästä. Mutta minä en ilmeisesti ovuloi. Joten se siitä. Voisin kai hakeutua lapsettomuushoitoihin. Kela varmaan maksaisi niistä jotain, kun olemme paperilla yhteiskunnan hyväksymä heteropari (lol).

Jokin minussa kuitenkin pistää vastaan sitä.

Aloitimme siis kumppanini kanssa adoptioprosessin. Se meni jäähylle minusta riippumattomista syistä. Olin vihainen. Turhautunut. Surullinen. Ja jollain lailla osasin odottaa sitä.

Kerroin vanhemmilleni meidän olevan adoptioprosessissa. Hän kertoi heti uskonnolliselle tädilleni, joka on myös joskus ollut adoptioprosessissa. En mene yksityiskohtiin, mutta siitä tuli useammalla tasolla epämukava olo.

Ihastuin myös taas pitkästä aikaa. Mietin, onko tämä joku mun outo biologinen kello, joka yrittää vaan pariuduttaa mua mahdollisimman pian, jotta sitä jälkikasvua alkaisi tulla. Alan onneksi jo hiljalleen tottua tähän. Ne kaikki tyypit ovat olleet kyllä ihan hyviä tyyppejä sinänsä, mutta ehkä on kaikkien parhaaksi, että suhde on päätynyt ystävätasolle.

Biologisella kellollani vaikuttaa myös olevan vähän kummallinen näkemys siitä, kenen kanssa olisi hyvä perustaa perhe. Jos totta puhutaan, niin niistä saisi kyllä ihan hyvän DnD-peliporukan. Biologinen kelloni puolestaan voisi ihastumisen sijaan tehdä jotain hyödyllisempää kuten pistää vaikka munasarjani ovuloimaan.

...mutta niin. Vuosi 2021. Sellaista mulle on kuulunut tänä vuonna.

Tämänpuoleisessa

 Seison pakkaslumessa villasukat jalassa ja katson kirkasta tähtitaivasta.

22-vuotias. Ei jumalauta.

Annan pakkasen nipistellä kasvojani ennenkuin suuntaan takaisin sisälle.

Ystäväni ystävä on kuollut. Jälleen yksi, joka lähti liian aikaisin. Jälleen yksi, joka ei pyytänyt apua. Jälleen yksi, joka jättää jälkeensä hiljaisuuden ja vastaamattomia kysymyksiä. Vihaa, surua, turhautumista, syyllisyyttä. Lisänä annos huolta ja pelkoa läheisten puolesta. Tuttu tunnepaletti. Oon maalannut näillä väreillä ennenkin. Ja toivonut, ettei mun tarvitsisi käyttää niitä uudestaan vielä pitkään aikaan.

Voisinko mä valita etäännyttää itseni tästä?

Ehkä mä voisin. En kuitenkaan halua. Se etäännyttäisi minut ystävistäni. Se etäännyttäisi minut jostain, mikä tuntuu oleelliselta. Olen osana muiden ihmisten suruprosessia. Se tuntuu tärkeältä. Tarpeelliselta. Se on myös raskasta. 

Olin huolissani, vetääkö tämä muita mukanaan pimeyteen. Pelkäsin sitä. 

Nyt olen nähnyt ja kuullut, miten tämä ystäväpiiri vetää toisiaan lähemmäs ja kiinnittää elämään. Se on kaunista. Se huojentaa pelkoani, vaikkei hävitäkään sitä. Toivon, että tämä kiinnittää ihmisiä vahvemmin elämään kuin irroittaa siitä. Meitä, jotka tänne jäivät. Olen jälleen kiitollinen kaikista ystävistäni, jotka ovat olleet kuilun reunalla ja päättäneet jäädä vielä tälle puolelle.

Olen myös kiitollinen siitä, että olen käynyt tämän prosessin jo kerran läpi. Minusta tuntuu, että se antaa minulle työkaluja olla ystäväni tukena. Mä kysyn. Mä kuuntelen. Mä itken. Mä lähetän lähempänä asuvan ystävän viemään hänelle suklaata. Mä soitan hänelle, että onhan hän herännyt terapiaansa varten.

Toivon myös, että tämä antaa minulle työkaluja nähdä merkit siitä, kun joku flirttailee kuoleman kanssa tositarkoituksella. En halua enää antaa niiden mennä ohi. Yritän muuttaa "mitä jos" ajatukseni "sitten jos" ajatuksiksi.

Siitäkin huolimatta, että mä tiedän, etten pysty pitämään ketään hengissä väkisin. Se silti voi vielä koitua jonain päivänä jonkun pelastukseksi.

Krooninen kuulumattomuus ja lokeroimattomuuden taakka

Olen tuntenut itseni usein ulkopuoliseksi. Jonkinlainen krooninen kuulumattomuuden tunne on seurannut minua läpi elämäni. Jokin osa minusta toivoo, että saisin jonkun hienon, selkeän syyn, miksi tunnen kuulumattomuutta. Olen haaveillut omasta kirjeestäni Tylypahkaan. Olen miettinyt, miten kuvailisin ihmiseloa avaruusolennoille. Olen metsästänyt kuulumisen hetkiä. Olen yrittänyt luoda kuulumista väkisin. Olen yrittänyt irtisanoutua tarpeesta kuulua johonkin.

Samaan aikaa minun on helppoa sopeutua ja vaikeaa kuulua. Minun on helppo näyttää, että kuulun johonkin, mutta vaikeaa tuntea niin.

Olen herkistynyt huomaamaan, milloin jään ulkopuolelle ja kasvanut hyväksymään sen.

Minulla on ollut pahoja FOMO (fear of missing out) tunteita samaan aikaan, kun olen tiennyt, että vaikka olisinkin ollut mukana, en olisi silti tuntenut kuuluvani.

Kaipaan yhteyttä, mutta tunnen sen muodostamisessa esteitä. En tiedä ovatko esteet enemmän minussa vai muissa. Onko kyse siitä, etten halua altistaa itseäni asioille, jotka yhteyden luomisen kautta paljastuisivat? Vai onko kyse muiden ihmisten kykenemättömyydestä ottaa sitä vastaan? Vai onko kyse siitä, etten itse usko muiden ihmisten kykyihin?

Miksi en usko muiden ihmisten kykyihin? Onko luottamukseni niihin petetty liian monesti? Voinko laittaa nykyiset ongelmani menneisyyteni harteille ja vapauttaa itseni vastuusta? Se tuntuu jotenkin halpamaiselta tempulta.

Vaadinko itseltäni liikaa? Mikä on ”liikaa”? Onko liika se, mihin en pysty? Mistä tiedän, mihin pystyn ja en pysty, jos en ensin yritä saavuttaa sitä?

Kaikesta siitä päätellen, miten paljon kirjallisuudessa käsitellään ulkopuolisuutta ja kuulumattomuuden tunnetta, se vaikuttaisi vaivaavan muitakin kuin minua. En ole sen suhteen mitenkään uniikki.

Etsin kaltaisiani kuulumattomien joukosta. Kirjailijoista, taiteilijoista, vähemmistöistä, mielenterveyskuntoutujista, autismin kirjolaisista, nörteistä, koulukiusatuista…

Mutta en tunne kuuluvani heidänkään joukkoihinsa. En ole kirjoittanut yhtäkään kirjaa, eikä minulla ole muutenkaan kovin suuria kuvitelmia siitä, miten tulisin toimeen kirjailijoiden kanssa. Sama taiteen saralla. Kuulun sukupuolivähemmistöön ja osaan käyttää oikeita sanoja ja sanoa oikeita asioita oikeissa paikoissa, mutta tiedän jo, missä olen eri mieltä ja mistä olisi vaiettava kuuluakseen joukkoon. En haluaisi kieltää mitään itsestäni kuuluakseni joukkoon. Sama pätee myös muihin kohtiin.

Karsastan lokerointia ja sitä jos joku muu on tietävinään, millainen minun kuuluisi olla. En ole valmis luopumaan kuuluakseni.

Tunnistan saman tarpeen kuulua myös muissa ihmisissä. Olen jossain määrin herkkä vastaamaan siihen. Osaisin olla kameleontti, joka antaa jokaiselle juuri sitä, mitä hän haluaa minussa nähdä. Tiedän kuitenkin jo, että se olisi raskasta, eikä se tuntuisi oikealta tai olisi sitä, mitä minä haluaisin. Ei ole kovin pitkäkestoinen ratkaisu antaa itsestäni epätodenmukaista tai yksipuoleista kuvaa ihmiselle, joka kovasti haluaa minussa nähdä jotain – tunteakseen kuuluvansa.

Minulle olisi luontevampaa olla kusipää ja särkeä kaikki kuvitelmat, mitä minusta voi rakentaa. Sekään ei kuitenkaan vaikuta hyvältä ratkaisulta. Ensinnäkin silloin saatan saattaa itseni toisenlaiseen loukkuun, näyttelemään toisenlaista aivan yhtä yksipuoleista ja kuormittavaa roolia. Toisekseen olisin todella huono työssäni, jos alkaisin olla aina kusipää asiakkaille, kun he alkavat rakentaa pilvilinnoja.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun pohdin ulkopuolisuuden kokemuksia tässä blogissa.

Pariutumispeli

Nyt seuraa enemmän ja vähemmän poukkoilevaa ajatustenvirtaa ihmissuhteista ja niiden rakentamisesta.

Oon nyt taas kevään tullen seurannut useammissa eri ympyröissä vellovaa pariutumispeliä. Huomaan, että mulla ei kerta kaikkiaan riittäisi motivaatio sellaiseen nopeaan, mutta kovin epämääräisesti sanallistettuun suhteenmuodostukseen. Se välillä tuo epämiellyttävällä tavalla mieleen metsästäjän ja saaliin välisen dynamiikan.

Saalis en ole ja metsästäminen tukisi minussa käyttäytymismalleja, jotka eivät tunnu terveiltä rakennuspalikoilta ihmissuhteen rakentamiseen. Kyttääminen, väsyttäminen, piirittäminen, manipulointi ynnä muu. Minua ei myöskään kiinnosta kilpailla jonkun huomiosta sen enempää kuin toimia palkintonakaan.

Haluan ympärilleni ihmisiä, jotka kohtelevat minua ihmisenä. Ei palkintona, ei pelastajana, ei idolina, ei valloittajana, ei objektina, ei tarpeiden täyttäjänä eikä jännittävänä ihmissuhdelisänä. Mä pidän siitä, että mua pidetään vertaisena. Se on se pohja, jolle mä haluan rakentaa. Tässähän on toki se hassu juttu, että tämä ei päde vaan parisuhteeseen vaan myös lähimpiin ystäviini. Haluan voida olla lähimpieni seurassa mahdollisimman kokonainen itseni, en vain pientä osaa niistä puolista, mitä minusta löytyy.

Ystävyys on musta myös hyvä pohja lähteä rakentamaan sellaista suhdetta, johon kuuluu myös asioita, joiden katsotaan kuuluvan ennemmin parisuhteeseen kuin ystävyyteen. Ystäväpohja myös mahdollistaa sopivan hitaan etenemisen. Ehtii hyvin tunnustella, mikä on mulle ookoo ja mikä on toiselle ookoo - mitä mä haluaisin ja mitä toinen haluaisi. On tietysti olemassa niitäkin, jotka ovat valmiita hyppäämään ensitapaamisella ihmissuhdealtaan syvään päätyyn ja sukeltamaan viemäriin saakka, mutta mä en kuulu niihin. Jos joku yrittää tulla liian lähelle, liian nopeasti, niin mulla nousee muurit pystyyn. Tämä on yksi isoimmista syistä, miksi nopea deittailukulttuuri ei ole minua varten.

Jos mä haluan itse laajentaa jotain ihmissuhdeallasta uudelle alueelle, tarkistan nykyään aika suoraan, onko toisella mitään intressejä laajentaa allasta kanssani, ennenkuin teen elettäkään siihen suuntaan. Musta näyttää siltä, että ihmiset ennemmin leikkii siinä aivan reunalla ja pelaa jotain pelejä, kuin keskustelee suoraan, mitä just meidän ihmissuhdealtaaseen vois kuulua. Musta myös tuntuu, että sen tyyppinen sosiaalinen tanssahtelu on usein jopa edellytys sille, että allasta voi lähteä syventämään mihinkään suuntaan. Yritän jossain määrin sopeutua siihen.

Sellainen epämääräisyys kuitenkin ärsyttää mua. Mitä läheisempi ystävä, sen mieluummin mä keskustelisin suoraan altaamme rajoista. Enkä mä tarkoita pelkästään romanttisia tai seksuaalisia rajoja, miten ne nyt sit kukainen ymmärtääkään, vaan myös esimerkiksi suhdetta yhdessä matkustamiseen, rahan lainaamiseen, asumiseen samassa kommuunissa, töiden tekemiseen yhdessä ja oikeastaan aivan kaikenlaisiin asioihin, mitä voi tehdä yhdessä.

Avoin keskusteleminen niistä voi tuoda esiin vaikka miten hedelmällisiä lähtökohtia kaikenlaisiin seikkailuihin ja olla hyvin virkistävää. Se auttaa myös siihen, että tietenkään mä en halua lähteä yksin laajentamaan ihmissuhdetta sellaiseen suuntaan, mihin toinen ei halua. Vaikka mulle olis tullut millainen visio siitä, miten ihmissuhdeallasta voisi laajentaa, niin ei se ole sen arvoista, jos toinen ei ole mukana.

Pidän ilmaisusta ihmissuhdeanarkisti ja ihmissuhdeanarkiestien ajatuksesta siitä, että ihmiset ovat vapaita muodostamaan toistensa kanssa sellaisia ihmissuhteita, kuin haluavat riippumatta valmiiksi annetuista malleista.