Identiteetti ulkona
Huomaan omassa käyttäytymisessäni ja suhtautumisessani
mielenkiintoisen ristiriidan suhteessa johonkin kuulumiseen. Minusta on
monella tapaa pelkistävää olla vain jotain tiettyä ja alan aina ennen
pitkää kapinoida kaikkia ryhmäidentiteettejä vastaan. Samaan aikaan
tunnistan, miten kipeää ulkopuolelle jääminen tekee.
Ulkopuolisuus ja mihinkään kuulumattomuus ovat tuntemuksia, jotka vaikuttavat seuraavan minua tavalla tai toisella. Siitä olisi helppoa syyttää itseään. Siitä olisi helppoa syyttää muita. Siitä olisi helppoa syyttää luojaani, olosuhteita tai muita tärkeän kuuloisia abstraktioita. Mikään näistä ei kuitenkaan tekisi täyttä oikeutusta todellisuudelle.
Mikä sitten on todellisuus? Ei ehkä tule yllätyksenä, että arvioin todellisuuden koostuvan osittain noista kaikista.
Olen ulkopuolinen, koska ajattelen asioita eri tavalla. Liikaa ja liian monimutkaisesti, jotkut sanovat. Omasta mielestäni en ajattele liian monimutkaisia. Pidän yksinkertaisesta, mutta yksinkertaisuus tekee harvoin oikeutusta todellisuudelle. Näen asian niin, että jos en pyrkisi ajattelemaan monipuolisesti (ja sen myötä monimutkaisesti), valehtelisin itselleni. Vaikka joutuisinkin yksinkertaistamaan asioita kommunikoidessani niistä eteenpäin, se on minulle pienempi synti kuin valehdella itselleni.
Kun ajattelen asioita riittävän monelta kantilta, minun on vaikea samaistua mihinkään yhteen ryhmään, yhteen narratiiviin, yhteen totuuteen. Voidakseni omaksua jonkun ryhmäidentiteetin kunnolla, minun täytyisi valehdella itselleni. En tiedä, enkö halua vai pysty sillä kohtaa valehtelemaan itselleni. Ehkä kyse on siitä, että minulle on liian vaikeaa ylläpitää niin kokonaisvaltaista ja pitkäkestoista valhetta, kuin identiteettiä koskeva valhe olisi. On helpompaa väittää itselleen, että tiskaan huomenna, kuin että olen hetero.
Voisin syyttää ulkopuolisuudentunteistani sitä, että ryhmät, joilla on vahva ryhmäidentiteetti, vaativat liian homogeenistä ajattelua jäseniltään, liian me vastaan te -ajattelua. Se on kuitenkin luonnollista. Osa laumaeläinten sellaista sosiaalisen vuorovaikutuksen dynamiikkaa, joka luo ryhmähenkeä. Lajityypillistä käyttäytymistä, joka ei ole minullekaan täysin vierasta. Se on osa kulttuuriamme ja lajimme luontoa. Voisin syyttää sitä, mutta se on kuin syyttäisin taivasta sateesta.
Samalla tavalla minun on turha syyttää itseäni siitä, että ajattelen, kuten minut on koodattu ajattelemaan. Voisin syyttää siitä luojaani, että on luonut minut sellaiseksi, joka näitä ajattelee. Olisinko kuitenkaan valmis luopumaan ajatuksistani? Olisinko valmis koodaamaan ajatteluni ulos ristiriitojen löytämisestä? Olisinko valmis alkamaan valehdella itselleni?
En olisi.
Olen paikkaansa sopimaton palanen, joka ei ole halukas luopumaan säröistään. Minulle ei ole valmista paikkaa maailmassa ja yhteiskunnassa. Jos joku väittää sellaisen olevan, se yrittää tehdä minusta jotain, mitä en ole. Minun täytyy tehdä itse itselleni paikka, jossa on minulle riittävästi liikkumavaraa.
Ulkopuolisuus ja mihinkään kuulumattomuus ovat tuntemuksia, jotka vaikuttavat seuraavan minua tavalla tai toisella. Siitä olisi helppoa syyttää itseään. Siitä olisi helppoa syyttää muita. Siitä olisi helppoa syyttää luojaani, olosuhteita tai muita tärkeän kuuloisia abstraktioita. Mikään näistä ei kuitenkaan tekisi täyttä oikeutusta todellisuudelle.
Mikä sitten on todellisuus? Ei ehkä tule yllätyksenä, että arvioin todellisuuden koostuvan osittain noista kaikista.
Olen ulkopuolinen, koska ajattelen asioita eri tavalla. Liikaa ja liian monimutkaisesti, jotkut sanovat. Omasta mielestäni en ajattele liian monimutkaisia. Pidän yksinkertaisesta, mutta yksinkertaisuus tekee harvoin oikeutusta todellisuudelle. Näen asian niin, että jos en pyrkisi ajattelemaan monipuolisesti (ja sen myötä monimutkaisesti), valehtelisin itselleni. Vaikka joutuisinkin yksinkertaistamaan asioita kommunikoidessani niistä eteenpäin, se on minulle pienempi synti kuin valehdella itselleni.
Kun ajattelen asioita riittävän monelta kantilta, minun on vaikea samaistua mihinkään yhteen ryhmään, yhteen narratiiviin, yhteen totuuteen. Voidakseni omaksua jonkun ryhmäidentiteetin kunnolla, minun täytyisi valehdella itselleni. En tiedä, enkö halua vai pysty sillä kohtaa valehtelemaan itselleni. Ehkä kyse on siitä, että minulle on liian vaikeaa ylläpitää niin kokonaisvaltaista ja pitkäkestoista valhetta, kuin identiteettiä koskeva valhe olisi. On helpompaa väittää itselleen, että tiskaan huomenna, kuin että olen hetero.
Voisin syyttää ulkopuolisuudentunteistani sitä, että ryhmät, joilla on vahva ryhmäidentiteetti, vaativat liian homogeenistä ajattelua jäseniltään, liian me vastaan te -ajattelua. Se on kuitenkin luonnollista. Osa laumaeläinten sellaista sosiaalisen vuorovaikutuksen dynamiikkaa, joka luo ryhmähenkeä. Lajityypillistä käyttäytymistä, joka ei ole minullekaan täysin vierasta. Se on osa kulttuuriamme ja lajimme luontoa. Voisin syyttää sitä, mutta se on kuin syyttäisin taivasta sateesta.
Samalla tavalla minun on turha syyttää itseäni siitä, että ajattelen, kuten minut on koodattu ajattelemaan. Voisin syyttää siitä luojaani, että on luonut minut sellaiseksi, joka näitä ajattelee. Olisinko kuitenkaan valmis luopumaan ajatuksistani? Olisinko valmis koodaamaan ajatteluni ulos ristiriitojen löytämisestä? Olisinko valmis alkamaan valehdella itselleni?
En olisi.
Olen paikkaansa sopimaton palanen, joka ei ole halukas luopumaan säröistään. Minulle ei ole valmista paikkaa maailmassa ja yhteiskunnassa. Jos joku väittää sellaisen olevan, se yrittää tehdä minusta jotain, mitä en ole. Minun täytyy tehdä itse itselleni paikka, jossa on minulle riittävästi liikkumavaraa.
Kommentit
Lähetä kommentti