Avuttomuus työpaikalla

Mun isälle tapahtui onnettomuus vähän aikaa siitä, kun olin aloittanut uudessa työpaikassa. Hänet vietiin ambulanssilla sairaalaan. Se oli ensimmäinen kerta, kun mä jouduin tekemisiin emotionaalisesti sen kanssa, että mun ollessa muualla, elämässä elämääni, mitä tahansa saattaisi tapahtua mun vanhemmille. Jonkinlainen lapsuuden kodin haavoittumattomuuden illuusio särkyi ja mulla meni nähtävästi melkein kolme vuotta oppia sanoittamaan se edes jotenkin.

Samaan aikaan olin opettelemassa uudenlaisia kommunikaatiotapoja. Uudenlaista työkulttuuria, uudenlaista työtä. Samana päivänä olin vastaanottamassa ensimmäistä kertaa hyvin hankalaa ja persoonaani koskevaa palautetta esimieheltäni.

Musta tuntuu, että nämä asiat lomittuivat emotionaalisesti toisiinsa mun psyykkeessä. Avuttomuuden tunne siitä, että mun läheiselle on sattunut jotain ja persoonaan kohdistuva palaute, joka sai mut tuntemaan itseni epäkelvoksi tehtävääni. Yritin ilmeisesti ottaa palautetta vastaan parhaan kykyni mukaan, sillä muistan esimieheni päättäneen palaverin ääneen heitettyyn ajatukseen siitä, että on hyvä, että mun kanssa voi keskustella tällaisesta palautteesta.

Mulle itelleni jäi siitä tunne avuttomuudesta ja tarve osoittaa, että olisin hyvä työssäni. Mitä en aina ollut silloin, enkä aina myöhemminkään.

Edelleen, istuessani vastaavassa tilanteessa, syytetyn penkillä, tunnen samaa avuttomuutta persoonaani kohdistuvan hyökkäyksen alla. Koen valtavaa tarvetta puolustautua, mutta vanha haarniskani, kilpeni ja miekkani on osa osalta riisuttu. Se haarniska on palvellut mua hyvin toisessa ajassa ja paikassa.

Haarniskani on persoonan epäkelpoutta. Kilpeni on defenssimekanismieni loihtima illuusio ja miekkani liian pelottava tuoda mukaan neuvotteluhuoneeseen, joka on muuttunut oikeusistuntosaliksi. Siellä mä istun, alasti, ja yritän selvitä siitä, millaiseksi oikeusistunnon tuomari mut maalaa. Istunnon jälkeen katson muotokuvaani, enkä tiedä, missä määrin se on todenmukainen ja missä määrin taiteilijan tulkintaa.

Yritetäänkö mut maalata sellaiseksi, mitä mä en ole? Vai kieltäydynkö mä vain itse näkemästä jotain, mikä käy oikeussalissa kivuliaan selväksi?

Mä en tiedä. Mä tarvitsen peilin.