Tissit

Mä mietin tänään tissejäni. Huomasin nimittäin, että mietin nykyisin enää aika harvoin niitä - varmaan siksi, että niitä ei enää ole ja se on tila, joka jostain syystä tuntuu kehostani luonnolliselta. Siitä on nyt hieman päälle kaksi vuotta, kun ne leikattiin pois. Mulle ei tule mieleen ainuttakaan hetkeä, jolloin mä olisin kaivannut niitä. Ei ainuttakaan hetkeä, jolloin mastektomia olisi tuntunut virheeltä.

Sen sijaan huomaan, miten helppoa mun on ollut unohtaa rinnat. Unohtaa se, miten mä en voinut poistua asunnosta ilman binderiä. Unohtaa se, miten liian pienet urheilurintaliivit hiersivät pinaiset viirut kylkiini. Unohtaa se, miten tunsin itseni aina alastomaksi, kun rintani näkyivät - vaikka olisivat näkyneet vain vaatteiden läpi. Unohtaa se, miten vaivaantuneelta musta tuntui, kun huomasin jonkun tuijottavan rintojani. Unohtaa kaikki mun pyrkimykseni ottaa naiseus haltuuni. Pyrkimykset, jotka päätyivät kerta toisensa jälkeen vahvistamaan tunnetta siitä, ettei se kuulunut minulle.

Rintani alkoivat kasvaa ollessani 7-8 -vuotias. Rintani poistettiin keväänä, jolloin täytin 27. Minulla on ollut rinnat karkeasti ottaen kaksi kolmasosaa elämästäni, mutta silti rinnattomuus tuntuu minulle luonnollisemmalta.

Rintojen poiston jälkeen olen nähtävästi myös hävittänyt suurimman osan antipatioistani tissejä kohtaan. Muiden ihmisten tissit ovat oikein jees. En varsinaisesti tunne niitä kohtaan erityistä viehtymystä, mutta osaan arvostaa hyviä tissejä.

Ajatus siitä, että käyttäisin omia tissejäni imettääkseni vauvaa tuntuu kaukaiselta.
Ajatus siitä, että ravitsisin ihmistä eritteillä kehooni kuuluvista rauhaspusseista, tuntuu itse asiassa lähinnä kuvottavalta. En kinksheimaa, mutta luulen vähän, että se ei taitaisi olla mun juttu muutenkaan.