Luottamus leikkaussalissa

Muistin tänään yhtäkkiä selvästi sen, kun multa oltiin leikkaamassa rinnat pois. Olin odottanut hyvän tovin odotushuoneessa lähetellen whatsappviestejä. Kävin välillä piirreltävänä. Kirurgi teki rintoihini hienot ”leikkaa tästä”-piirrokset. Snipeti snip. Vain saksien kuva puuttui. 

Sitten pääsin vihdoin leikkaussaliin. Valaistus oli kirkas ja huoneesta tuli kellertävä vaikutelma. Siellä oli paljon ihmisiä. Minulta tarkistettiin nimi ja mitä oltiin tekemässä. Se vahvisti luottamustani siihen, että olin tullut oikeaan paikkaan ja multa oltiin leikkaamassa oikeita asioita. En tiennyt ihmisten nimiä, tai keitä he olivat, mutta automaattisesti luotin heihin. 

En arvioinut, miten perusteltua on vakaa luottamukseni tähän leikkaussalitiimiin. Ehkä kuitenkin hyvä, että luotin heihin, sillä olin antautumassa täysin heidän armoilleen. Nukahdettuani minulla itselläni ei olisi enää minkäänlaista kontrollia siihen, mitä leikkaussalissa tapahtuisi.

Tein täsmälleen, mitä he pyysivät. Asetuin makuulle paperin päälle. Vasempaan käteeni laitettiin letku ja nukahdin nopeasti ihmisten keskustellessa ympärilläni asioista, mitä en kykene enää palauttamaan mieleeni. 

Mulla oli samanlainen tunne kuin lapsella, jolla on ollut joku ongelma, tai hätä ja aikuiset ovat ottaneet sen hoitaakseen, joten olen rauhoittunut ja teen vain kiltisti, mitä mua pyydetään tekemään ja luotan siihen, että kaikki menee hyvin. 

Jollain tapaa mulla on vähän ikävä sitä tunnetta. Sitä ei aikuisena tunne kovin usein.

Mä pystyn löytämään sen viehätyksen turvallisuuden tunteesta ja huolettomuudesta, joka tulee, kun joku muu ottaa ohjat. Kun ei tarvitse itse kantaa vastuuta. 

En mä silti halua elää siinä tilassa jatkuvasti. Sitä vain kaipaa joskus.