Epäilyn epäily
Haluaisin rakentaa omasta sukupuolestani ja kehoristiriidastani yhtenäisen, harmonisen, sisäisesti johdonmukaisen tarinan. Se olisi kuitenkin totuuden typistämistä, eikä antaisi oikeutta elämälleni elämälle.
Olen miettinyt säännönmukaisesti, kadunko leikkaustani. En siksi, että olisin törmännyt tilanteisiin, joissa olisin havainnut kaipaavani tissejäni. En siksi, että olisin tuntenut jotain puuttuvan tai arpieni häiritsevän. En siksi, että minulla olisi ollut minkäänlaista konfliktia nykyisen peilikuvani kanssa asian suhteen.
Olen miettinyt sitä siksi, että olen kokenut sen velvollisuutena. En tosin tiedä, mille. Keholleni? Itselleni? Yhteiskunnalle? Epäilemiselle filosofisena itseisarvona? Totuudelle? Itsereflektiolle? Voin myöntää, että viimeisin pohdintojeni inspiraationlähde on ollut Musta Orkidea-blogin ylläpitäjä.
Pohdin ja pohdin. En tälläkään kertaa löytänyt itsestäni katumusta. Löysin jotain muuta. Epäilyn epäilyä kohtaan.
Vaikka kehodysforiani olisi epäilyn ja itsereflektion muokattavissa, niin mitä voisin tällä epäilyllä saavuttaa? Mitä sitten, vaikka onnistuisin tuottamaan itselleni uuden kehodysforian siitä, että mulla ei ole enää tissejä? Se, mitä keholleni on tehty ja mitä olen halunnutkin tehtävän, on ollut peruuttamatonta. Miksi ihmeessä mä haluaisin kehittää itselleni kehoristiriitan, jota en voi enää korjata?
Epäilyn aika on ennen leikkausta.
Kyllähän mä epäilinkin ennen leikkausta - myös samoista syistä kuin nyt. Annoin itselleni aikaa reflektoida ja epäillä tarvetta leikkaukselle monta vuotta ennen leikkausta.
Lukioikäisenä onnistuin melkein vakuuttamaan itseni siitä, että on okei olla nainen ja että tisseissä on jotain hyvääkin - vaikka joka ainoa kerta häiritsikin pukea sellaisia vaatteita päälle, jotka korostivat tissejä. Tämän itsereflektiivisen rakennelman hauraus kävi hyvin selväksi sen jälkeen, kun sain tietää, että muunsukupuolisuutta on olemassa ja voin saada kehoristiriitaan jotain hoitoa. Yksi kerrallaan haastoin rakentamani käsitykset itsestäni. Sosiaalisesti konstruoimasta naiseudestani ei jäänyt käteen mitään. Sukupuoli ei ollutkaan sosiaalinen konstruktio eikä kourallinen biologisia tekijöitä tai oletuksia niistä tuntunut yksistään mielekkäältä perustalta identiteetille.
Lopulta päädyin syvällisen itsereflektion ja käytännön kokemuksen kautta siihen lopputulokseen, että haluan eroon tisseistäni. Sen jälkeen jokainen perusteellinen itsetutkiskelu aiheesta on palauttanut minut samaan lopputulemaan: leikkaukseen.
Harkitsin rintojenpoistoleikkausta huolellisemmin ja syvemmin kuin opiskelualavalintaani, naimisiinmenoani tai työpaikkaani. Toki kaikki näistä on paremmin peruttavissa kuin leikkaus. Opiskelualaa voi vaihtaa (vaikka sen vaihtamista onkin vaikeutettu viime vuosina), avioliitosta voi erota ja työpaikasta irtisanoutua.
Olen miettinyt säännönmukaisesti, kadunko leikkaustani. En siksi, että olisin törmännyt tilanteisiin, joissa olisin havainnut kaipaavani tissejäni. En siksi, että olisin tuntenut jotain puuttuvan tai arpieni häiritsevän. En siksi, että minulla olisi ollut minkäänlaista konfliktia nykyisen peilikuvani kanssa asian suhteen.
Olen miettinyt sitä siksi, että olen kokenut sen velvollisuutena. En tosin tiedä, mille. Keholleni? Itselleni? Yhteiskunnalle? Epäilemiselle filosofisena itseisarvona? Totuudelle? Itsereflektiolle? Voin myöntää, että viimeisin pohdintojeni inspiraationlähde on ollut Musta Orkidea-blogin ylläpitäjä.
Pohdin ja pohdin. En tälläkään kertaa löytänyt itsestäni katumusta. Löysin jotain muuta. Epäilyn epäilyä kohtaan.
Vaikka kehodysforiani olisi epäilyn ja itsereflektion muokattavissa, niin mitä voisin tällä epäilyllä saavuttaa? Mitä sitten, vaikka onnistuisin tuottamaan itselleni uuden kehodysforian siitä, että mulla ei ole enää tissejä? Se, mitä keholleni on tehty ja mitä olen halunnutkin tehtävän, on ollut peruuttamatonta. Miksi ihmeessä mä haluaisin kehittää itselleni kehoristiriitan, jota en voi enää korjata?
Epäilyn aika on ennen leikkausta.
Kyllähän mä epäilinkin ennen leikkausta - myös samoista syistä kuin nyt. Annoin itselleni aikaa reflektoida ja epäillä tarvetta leikkaukselle monta vuotta ennen leikkausta.
Lukioikäisenä onnistuin melkein vakuuttamaan itseni siitä, että on okei olla nainen ja että tisseissä on jotain hyvääkin - vaikka joka ainoa kerta häiritsikin pukea sellaisia vaatteita päälle, jotka korostivat tissejä. Tämän itsereflektiivisen rakennelman hauraus kävi hyvin selväksi sen jälkeen, kun sain tietää, että muunsukupuolisuutta on olemassa ja voin saada kehoristiriitaan jotain hoitoa. Yksi kerrallaan haastoin rakentamani käsitykset itsestäni. Sosiaalisesti konstruoimasta naiseudestani ei jäänyt käteen mitään. Sukupuoli ei ollutkaan sosiaalinen konstruktio eikä kourallinen biologisia tekijöitä tai oletuksia niistä tuntunut yksistään mielekkäältä perustalta identiteetille.
Lopulta päädyin syvällisen itsereflektion ja käytännön kokemuksen kautta siihen lopputulokseen, että haluan eroon tisseistäni. Sen jälkeen jokainen perusteellinen itsetutkiskelu aiheesta on palauttanut minut samaan lopputulemaan: leikkaukseen.
Harkitsin rintojenpoistoleikkausta huolellisemmin ja syvemmin kuin opiskelualavalintaani, naimisiinmenoani tai työpaikkaani. Toki kaikki näistä on paremmin peruttavissa kuin leikkaus. Opiskelualaa voi vaihtaa (vaikka sen vaihtamista onkin vaikeutettu viime vuosina), avioliitosta voi erota ja työpaikasta irtisanoutua.
Kommentit
Lähetä kommentti