Pilvilinnan kivijalka: perhe

Haluan asua pienessä yhteisössä tai esimerkiksi polyperheen kesken. 3-6 aikuista ihmistä olisi mun mielestä ehkä optimaalisin. Enemmän tai vähemmänkin kanssa pärjää, mut hei, tän oli tarkoitus olla pilvilinna, unelmatilanne. Lisäksi siellä voisi olla 1-5 lasta. Sillein sopivassa suhteessa aikuisiin nähden. Näin tiivistetysti. Sitten vähän pidemmin...

Lapset

Huomaan, että haluan elämääni lapsia, mutta en valtavaa määrää. Olen varmaan joskus täälläkin sanonut, että mun mielestäni yksittäiset lapset ovat oikein jees, mutta en ole mikään suurten lapsikatraiden fani. Lapsi saa mut haluamaan olla aikuinen; ottamaan vastuuta, auttamaan, opastamaan, suojelemaan. Isot lapsilaumat taas on jollain tapaa vähän ahdistavia: ne ylikuormittavat aistit, niiden tarpeille ei tule loppua, ne lietsovat toisensa milloin mihinkin rasittavuuksiin ja sitten mun pitää vielä jaksaa olla aikuinen. Pahimmillaan lapsilaumat ovat liittoutuessaan toistensa kanssa aikuisia vastaan. Nämä on syitä, minkä vuoksi en halua olla esimerkiksi luokanopettaja.

Jos olisin täysin normaalisti lisääntymiskykyinen yksilö, niin mulla varmaan olisi jo lapsi/a. En kuitenkaan ole ja mulla tuntuu olevan muutenkin vähän kaksijakoinen suhde biologisten lasten hankkimiseen. Toisaalta kyllä, haluaisin biologisia lapsia. Toisaalta ei, en haluaisi synnyttää, olla raskaana, imettää tai mitään muutakaan, mikä kiinteästi liittyy keholliseen ja sosiaaliseen äidiksi tulemiseen.

Aikuiset

Näen sen lisäävän perhekuvion selviytymiskykyä ja joustavuutta (resilienssiä), kun mukana on enemmän aikuisia huolehtimassa kodista ja lapsista. Tämä arvio on siis tehty sillä oletuksella, että keskinäiset suhteet toimivat ja perheyksikön kaikki aikuiset ovat edes suurimmaksi osaksi kykeneviä huolehtimaan itsestään ja muista. Kun on useampi kuin yksi tai kaksi aikuista ihmistä pitämässä huolta taloudesta, kodista, lapsista ynnä muusta, niin ajoittaiset notkahdukset yksittäisten henkilöiden resursseissa huolehtia asioista, eivät ole yhtä rampauttavia perheyksikön kannalta.

Mä tiedostan, että otan helposti sen tukipilarin roolin. Olen se yksikkö, josta kenenkään ei tarvitse huolehtia ja joka voi tarvittaessa kantaa muut. Mietin kuitenkin, että haluanko ja pystynkö tästä aina ja ikuisesti olemaan se tukipilari. Luultavasti en. Mä siis otan kyllä vastuuta mielelläni, mutta en halua olla perheyksikön ainoa "back up" -suunnitelma. Haluan mukaan ihmisiä, jotka voivat tarvittaessa kantaa myös mua.

Periaatteessa tämä voisi onnistua myös perinteisessä kahden aikuisen perhejärjestelyssä. Niissä vain tuntuu usein olevan se ongelma, että kun kumppanit ovat toistensa tärkein voimavara, niin kun toisen voimavarat loppuu, ei toinenkaan osapuoli välttämättä osaa hakea apua parisuhteen ulkopuolelta.

Kumppanit

Olen yrittänyt miettiä myös, mikä olisi ihannetilanne kumppaneiden suhteen. Nykyinen parisuhteeni tuntuu hyvältä ja sellaiselta, jonka haluan mukaan perhe/asumiskuvioon. Meillä on hyvä kommunikaatioyhteys ja tiedän jo kokemuksesta, että saamme arjen rullaamaan. Pitäisin jonkinlaisena kriteerinä myös muille asuinkumppaneilleni (olivat ne sitten parisuhteessa tai eivät), että heiltä löytyy kykyä pyörittää arkea ja heidän kanssaan on helppoa kommunikoida töistä, käytännön asioista ja tarpeista.

Se oli ihan toimiva ratkaisu, kun asuin kumppanini kanssa toisen pariskunnan kanssa saman katon alla. Arki rullasi ja pidimme kuukausittain kommuunikokouksen, missä käytiin läpi tietyt perusasiat. Kirjoitimme siitä aina hienon pöytäkirjankin, jota emme koskaan kirjoittaneet puhtaaksi tai tallentaneet mihinkään. Sieltä löytyi kaikenlaisia hienoja kirjauksia, kuten "Aloitimme kokouksen kellon ollessa rikki" ja "Päätimme kokouksen kellon ollessa roskiksessa".

Tilanne, jossa saman katon alla asuisi esimerkiksi kolme pariskuntaa olisi siinä mielessä kätevä, että tarvittaisiin kuudelle hengelle vain kolme makuuhuonetta. Toisaalta se, että asuisi saman katon alla omien ja/tai kumppanin kumppanien kanssa voisi olla toisella tapaa minua kiinnostava ratkaisu. Se lisäisi joustavuutta kommuunin sisäiseen dynamiikkaan "me, te ja he" -asetelman sijaan. Toki se myös lisäisi tarvetta keskustella ja tarkistaa, että kaikkien tarpeet tulevat huomioiduksi. Mahdollisia ongelmia ei voitaisi myöskään samalla tavoin ulkoistaa pelkästään pariskunnan keskenään käsiteltäväksi. Tietysti ensisijaisena pitäisin sitä, että ihmiset hoitavat ongelmansa sen ihmisen kanssa, jonka kanssa heillä on ongelma, oli sitten millainen asumisjärjestely tahansa.

Kommunikaation sujuvuus on kuitenkin asia, josta en haluaisi tinkiä. Mitä laajemmin erilaisista asioista voidaan puhua ja sopia, niin sen parempi. Tietysti minun pitää voida myös luottaa asunkumppaneihini. Luottaa siihen, että he ovat avoimia ja rehellisiä, haluavat hyvää, tekevät lupaamansa ja toimivat itsenäisinä aikuisina itsensä ja perheyksikön parhaaksi.

Olen aikaisemmin kertonut siitä ihanteestani, että parisuhteessa olevat ihmiset osaisivat kaikki vähän kaikkea:

"Mielestäni kuitenkin terve, hyvinvoiva parisuhde kaipaa perustakseen sen, että parisuhdeyksikkö koostuu ihmisistä, jotka pärjäisivät omillaan, mutta ovat yhdessä vapaasta halustaan. Se, että kahdelta ihmiseltä puuttuu pakko olla yhdessä varmistaa mielestäni kaikkein tehokkaimmin sen, että ihmiset ovat yhdessä kestävillä periaatteilla, jotka eivät vahingoita kumpaakaan suhteessa olevaa. Minun parisuhde-idealismiini kuuluu ajatus siitä, että ihmiset voivat parhaiten parisuhteessa, jossa he ovat siksi, että he haluavat olla parisuhteessa, eivätkä siksi, että heidän on pakko."

- Pakkosuhde, lokakuu 2018

Tämä on tietysti ihannetilanne, jota pidän tavoittelemisen arvoisena. En yritä sanoa, että ihmiset, jotka eivät pärjää omillaan, eivät saisi muodostaa parisuhteita. Näkisin kuitenkin, että ehkä heille olisi hyväksi pyrkiä myös parisuhteessa ollessaan kehittämään itseään itsenäiseksi, pärjääväksi yksilöksi "toisen puolikkaan" sijaan.

Lähisuhde ja etäsuhde

Kykenen olemaan lähisuhteessa ja etäsuhteessa. Pitkässä etäsuhteessa olen kuitenkin havainnut, että kaipaan vähintään yhtä lähisuhdetta. Kun minulla ei ole yhtään intiimiä lähisuhdetta, joka täyttäisi fyysisen läheisyyden tarvettani, se aiheuttaa ihastumisia. Ennen kuin nykyinen etäsuhdevaihe alkoi parisuhteessani, en muista, että olisin kertaakaan ihastunut tällaisella intensiteetillä, kuin mitä olen tämän etäsuhteen aikana. Vaikka ihastuminen ei sinällään ole tunteena huono, en silti pidä sitä myöskään varsinaisesti toivottavana tilana. Ihastumistuntemukseni eivät ole kovin nopeasti syntyviä, eivätkä mene ohi kovin äkkiä. Sen jälkeen, kun ihastus on mennyt kunnolla ohi, aivoni alkavat etsiä uutta ihastumiskohdetta. Pidän tätä taipumusta vähän sillein rasittavana ja koen sen syövän minulta resursseja tärkeämmiltä asioilta.

Arvioisin, että 1-2 lähisuhdetta ja 0-2 etäsuhdetta voisi olla melko optimaalinen määrä intiimejä suhteita minulle. Sitä enempi menee helposti hankalaksi ajankäytön ja omien henkisten resurssieni suhteen. Kaipaan läheisyyttä, mutta kaipaan myös omaa tilaa. Kaipaan vuorovaikutusta, mutta hiljaisuus ei ala heti häiritä minua.

Kokonaisuutena

Kokonaisuutena haluaisin, että kommuuni/polyperhe/perheyksikkö on funktionaalinen ja resilientti. Tietenkin myös se pätee edelleen, mitä sanoin kaksi vuotta sitten: "Haluan perheen tai perhettä vastaavan yhteisön, jossa kaikkien on hyvä olla".

Lisäksi haluaisin, että me viihtyisimme toistemme seurassa ja meillä olisi jotain yhdistäviä harrastuksia tai kiinnostuksen kohteita tai muuta puuhailtavaa yhdessä. Niitä haluaisin kuitenkin käydä läpi ihan omassa postauksessaan.