Läheisyys

Tunnen piston. Sellainen piston, joka kertoo, että olen laiminlyönyt itseäni ilman mitään hyvää syytä.

Mä olen jo viime vuoden elokuussa tajunnut asioita etäsuhteestani...

Päiväkirja, 29.8.2018

Kaipaan kosketusta. Kaipaan läheisyyttä. Kaipaan läheisiä ystäviä. Kaipaan läheisten läsnäoloa.

Miten mä ees kuvittelin, että mä olisin immuuni etäsuhteen ongelmille?

Miksei mikään hälytyskello soinut mun päässä, kun meinasin alkaa spontaanisti itkeä, kun joku epäili mun olevan etäsuhteen takia yksinäinen? Tai silloin, kun tunsin muiden yksinäisyyden koskettavan mua, mutta en osannut sanoittaa sitä?

Miksi tuntuu niin pahalta myöntää, että kaipaa jotakuta ja tarvitsee läheisyyttä?

Varmaankin siksi, että olen rakentanut minäkuvaani sen varaan, että pärjään ja selviydyn. Että mä en tarvitse. Ihan helvetillinen klisee.

Onko mun ihan pakko kompastua ja kaatua samaan egoni virittämään ansaan, kuin miljoonat muut ennen minua?

Vissiinkin sitten.

Oon vihainen itselleni.

Ja surullinen.

Oon viisi kuukautta sitten identifioinut tarpeen, joka mulla on ja johon vallankin mun tunnepuoli selvästi reagoi.

Ja mitä mä olen tehnyt täyttääkseni tämän tarpeen?

Absoluuttisesti en-vitun-mitään.


Onneksi olen kohta menossa käymään puolisoni luona. Saan vähän aikaa valmistautua henkisesti siihen, että täytyy alkaa oikeasti tehdä jotain tälle täälläkin päässä.