Koulukiusaaminen

Aamulehden etusivu (sekä mielipidekysely, johon vastanneista 75 % ilmoittavat olleensa koulukiusattuja) kirvoitti minut jälleen kerran pohtimaan omia kouluaikojani. Kyllä, olen ollut hyvin monilla mittapuilla koulukiusattu. Näin teräväkielisen ihmisen on tosin turha yrittää samaistua pelkän uhrin rooliin.

Olin porukan ulkopuolella. En sopinut joukkoon. Kirjoitin aiheesta pidemmänkin tekstin joskus. Alla katkelma siitä.

Olin kuullut, että entisellä ala-asteellani, kun jotakuta oli kiusattu jatkuvasti, muita oli pakotettu olemaan kilttejä sille. Se kuulosti kammottavalta. Teennäinen ystävyys oli minusta monta kertaa kamalampaa kuin lukea kirjaa ilman ystäviä. 

-- 

Olin heti puolustuskannalla vittuilemassa pienimmästäkin heitosta tai ehkä kaverilliseksikin tarkoitetusta herjasta. En osannut suhtautua muihin ikäisiini rennosti. Halusin, että ne olisivat suhtautuneet minuun toisin, mutta oma käytökseni tuskin auttoi asiaa. Aloin myös tiedostaa sen ja se tuntui ahdistavalta. 

Ysillä tytöt alkoivat olla välillä laajoissa, monen eri luokan tyttöjä käsittävissä porukoissa, joista kukaan ei enää ajanut minua pois. Seisoin mukana, mutta en jaksanut seurata keskustelua. Pian huomasin seisoneeni viisi minuuttia paikoillani laattoja tuijotellen, kun muut olivat hiljakseen siirtyneet eteenpäin ja minä olin jäänyt ulkopuolelle. En tiennyt oliko se tietoista vai tiedostamatonta eristämistä, mutta yhtä kaikki se vahvisti vaikutelmaa, että en kuulunut joukkoon.

Mutta mitä koulukiusaamiselle voi tehdä? En minä ainakaan tiedä. Oloa helpottaa huomattavasti, jos on edes yksi hyvä ystävä, mutta ei ketään voi pakottaa ystävystymään.

Koulukiusaamisen edessä olo tuntuu edelleen jotenkin kädettömältä. Kaikkein ilmeisimpään, tönimiseen ja muuhun sellaiseen on vielä melko helppo puuttua, mutta miten saada ihmiset hyväksymään erilaisuus ja ottamaan erilaisetkin toverit mukaan?