Boomereita ja doomereita

Ahdistus on ehkä väärä sana. Tuntuu, että maailmalla ei ole mitään toivoa.

Tiedän, että se ei ole täysin totta. Jos ajatellaan sellaista maailmaa, jossa ihmiset voivat vielä elää ja ihmiskunta tuntuu vielä pelastamisen arvoiselta, niin maailmalla on hyvin pieni toivo.

Tänään se vaan tuntuu jotenkin hyvin pieneltä.

Lähi-idässä on sodittu sen koko ajan, kuin olen ollut olemassa.

Euroopassa on sodittu kohta pari vuotta. Reserviliitto laittoi tiedotteen, että toivoo reserviläisten hankkiutuvan sotakuntoon 2025. Tai jotain sinne päin. Kaltaiseni doomerit keskustelevat siitä, minne päin maailmaa olisi turvallista muuttaa.

Islanti puskee tulta taivaalle.

Luonnonvaroja ylikäytetään edelleen ja maapallon lämpeneminen ei ole pysähtynyt.

Yhdysvalloissa monissa osavaltioissa valmistellaan lakeja, että olisi käytännössä kiellettyä olla trans. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön kuuluminen on jo kriminalisoitu naapurissa. Yhdysvalloissa presidentiksi pyrkii ihminen, jonka retoriikan lähin vertailukohta löytyy 1930-luvun Saksasta. Populistipolitiikka jyllää täälläkin. Tiedän, ettei olla monen populistihallinnon päässä siitä, että omatkin oikeudet alkavat lähteä.

Multa kysyttiin, mitä eroa on boomerilla ja doomerilla.

Vastaus on kaksi sukupolvea. Boomerin mielestä kaikki kyllä järjestyy hienosti, kun ottaa itseään niskasta kiinni. Kyllä hekin hyvin pystyivät ostamaan duunarin palkalla 70-luvulla talon. Doomerin mielestä maailma palaa ja ihmiskunta on tuhoon tuomittu. Tarjoaisivat avokadoleivän, jos heillä olisi vielä varaa siihen, mutta avokadot maksaa kaupassa 8 euroa kilo ja en tiedä, onko mulla töitä enää ensikuussa.

Ehkä ihan hyvä, ettei meillä ole lapsia. Ei tästä maailmasta taida jäädä niille paljon jäljelle. Eikä me muutenkaan vissiin olla kelvollisia vanhemmiksi. Terveisin adoptioviranomaiset.

Vuoden vaihteeseen on ollut tapana laittaa jotain lupauksia, toiveita tai suunnitelmia.

Mulla olisi yksi toive.

Jos vaikka saisi enemmän toivoa.

Tämänpuoleisessa

 Seison pakkaslumessa villasukat jalassa ja katson kirkasta tähtitaivasta.

22-vuotias. Ei jumalauta.

Annan pakkasen nipistellä kasvojani ennenkuin suuntaan takaisin sisälle.

Ystäväni ystävä on kuollut. Jälleen yksi, joka lähti liian aikaisin. Jälleen yksi, joka ei pyytänyt apua. Jälleen yksi, joka jättää jälkeensä hiljaisuuden ja vastaamattomia kysymyksiä. Vihaa, surua, turhautumista, syyllisyyttä. Lisänä annos huolta ja pelkoa läheisten puolesta. Tuttu tunnepaletti. Oon maalannut näillä väreillä ennenkin. Ja toivonut, ettei mun tarvitsisi käyttää niitä uudestaan vielä pitkään aikaan.

Voisinko mä valita etäännyttää itseni tästä?

Ehkä mä voisin. En kuitenkaan halua. Se etäännyttäisi minut ystävistäni. Se etäännyttäisi minut jostain, mikä tuntuu oleelliselta. Olen osana muiden ihmisten suruprosessia. Se tuntuu tärkeältä. Tarpeelliselta. Se on myös raskasta. 

Olin huolissani, vetääkö tämä muita mukanaan pimeyteen. Pelkäsin sitä. 

Nyt olen nähnyt ja kuullut, miten tämä ystäväpiiri vetää toisiaan lähemmäs ja kiinnittää elämään. Se on kaunista. Se huojentaa pelkoani, vaikkei hävitäkään sitä. Toivon, että tämä kiinnittää ihmisiä vahvemmin elämään kuin irroittaa siitä. Meitä, jotka tänne jäivät. Olen jälleen kiitollinen kaikista ystävistäni, jotka ovat olleet kuilun reunalla ja päättäneet jäädä vielä tälle puolelle.

Olen myös kiitollinen siitä, että olen käynyt tämän prosessin jo kerran läpi. Minusta tuntuu, että se antaa minulle työkaluja olla ystäväni tukena. Mä kysyn. Mä kuuntelen. Mä itken. Mä lähetän lähempänä asuvan ystävän viemään hänelle suklaata. Mä soitan hänelle, että onhan hän herännyt terapiaansa varten.

Toivon myös, että tämä antaa minulle työkaluja nähdä merkit siitä, kun joku flirttailee kuoleman kanssa tositarkoituksella. En halua enää antaa niiden mennä ohi. Yritän muuttaa "mitä jos" ajatukseni "sitten jos" ajatuksiksi.

Siitäkin huolimatta, että mä tiedän, etten pysty pitämään ketään hengissä väkisin. Se silti voi vielä koitua jonain päivänä jonkun pelastukseksi.

Suru

Näin unta, jossa juttelin kuolleen ystäväni kanssa. Tuntui hyvältä jutella hänen kanssaan pitkästä aikaa. Hän lupasi soitella. Se tuntui hyvältä

Sitten heräsin. Minulta meni tovi oivaltaa, että ei se mulle sieltä haudasta enää soittele.

Se tuntui samaan aikaan kamalalta ja tervehdyttävältä. Oli tervehdyttävää huomata, että päällimmäiset tunteet olivat suru ja kaipaus, eivätkä enää viha ja syyllisyys.